Suomalainen teekirja: teen historiasta ja teekulttuurista Suomessa

Suomalainen teekirja.

Siinäpä on mielenkiintoinen kirja, johon palaan aina uudestaan ja uudestaan.

Tiivistä teetietoutta on vähän raskas lukea ja varsinkaan omaksua yhdellä kerralla.

Sen tekijä Sirkka-Liisa Ranta sai myös vuoden tietokirjapalkinnon 2020.

Vaikka olen inspiroitunut enemmän japanilaisesta teekulttuurista, teen historia ja käyttötavat Suomessa ovat alkaneet kiinnostaa viime aikoina yhä useammin.

Enemmän katse on silti tulevaisuudessa.

Teeharrastus on levinnyt koko Suomen ja teekauppoja löytyy myös pienimmiltäkin paikkakunnilta.

Välillä pohdin, millainen upea ja laaja teekulttuuri Suomeen voisikaan vielä syntyä, kun tieto ja osaaminen pääsisivät kunnolla valloilleen.

Harmittavan usein saan eteeni kahvilassa vielä kiehuvaan veteen uitettua teepussia, jossa maku ei pääse levittäytymään ja on pilattu liian kuumalla vedellä. Tai ainoa haudutettu teelajike on musta tee, kun kahvin juojia hemmotellaan kymmenillä erilaisilla juomilla.

Voisiko useammassa paikassa olla viinimenun rinnalla teemenu?

Tai miksi teetä ei käytettäisi enemmän ruoanlaitossa?

Ja kuka uskaltaisi perustaa pelkästään japanilaiseen teehen keskittyvän teehuoneen Suomeen?

Mutta mitäs olenkaan oppinut Suomalaisesta teekirjasta?

Alla muutamia poimintoja, jotka sopivat vaikka teehetken keskustelujen aiheiksi:

Arvellaan, että tee ja kahvi saapuivat Suomeen samoihin aikoihin eli 1700-luvun alussa. Yhden tutkimuksen mukaan tee oli 1700-luvulla jossain vaiheessa neljä kertaa kahvia yleisempi juoma.
Teetä suosivat kahvia useammin opettajat, papit, yrittäjät ja muun muassa yksinäiset naiset.
Tee oli kallis juoma aina 1800-luvun lopulle saakka. Niinpä juomasta ei tullut koko kansan nautintoainetta.
Tutuinta tee oli karjalaisille. 1870-luvulla suomalaiset joivat teetä keskimäärin 86 grammaa. Kulutusta seurasi kuitenkin lasku: 1900-luvun alussa määrä oli kymmenen grammaa. Nykyisin teetä juodaan noin 300 grammaa vuodessa asukasta kohti.
Lehdissä ja oppaissa muistutettiin jo varhain, että teetä ei saisi koskaan keittää – ainoastaan hauduttaa. Vuonna 1985 kerrottiin, että useimmat intialaiset teet kaipaavat korkeintaan viiden minuutin haudutusajan, mutta kiinalasia lajeja voi hauduttaa jopa kymmenen minuuttia. Teen tuntijat hauduttivat usein teetä vain kolme minuuttia; toisille se oli ”raakaa”.
Tšaijua, tšaikkaa, sajua, saijua, soajua, tievettä…rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Tee tuotiin Suomeen Ruotsista tai Pietarista. Suuria teeyrityksiä oli 1900-luvulla Suomessa kymmenisen kappaletta; Liptonillakin oli oma teekauppa ja asiamies Helsingissä.
Teetä oli maaseudullakin jo 1900-luvulla, mutta esimerkiksi Pohjanmaalla juotiin teetä vain harvoissa paikoissa, koska se oli muun muassa kuin ”hauvevettä”. Vasta kun kaupoista saattoi alkaa ostaa ”teeruohoja”, jotkut aloittivat sen juonnin.
Emäntälehdessä kuitenkin mainittiin vuonna 1904, että tee tunnetaan nautintoaineena jo melkein kaikkialla maassamme.
Vihreää teetä alettiin juoda Suomessa 1900-luvulla, vaikka mainintoja siitä on 1700-luvulta.
Tunnetuimpia lajeja oli Gunpower eli helmitee.
Kotiliedessä kirjoitettiin vuonna 1951, että ”kahvi menee sydämeen, tee päähän”. Varsinkin vihreän teen on todettu virkistävän ja rauhoittavan yhtä aikaa. Yleisesti ottaen vihreä tee on tullut tunnetummaksi Suomessa kirjan mukaan vasta 1990-luvun loppupuolella.
Uitettava pikkupussi, lapputee, teelappu. Pussiteellä on ollut monia kansanomaisia nimityksiä. Liptonin teepussit kantautuivat Suomeen 1950-luvulla. Myös Paulig lähti mukaan pussiteekilpaan. Myöhemmin tuttu mainoslaulu toi viimeistään pussiteen koko kansan huulille: ”Niin valoisaksi päivän saa kuppi teetä ja sympatiaa…”
(Tulipa mieleen, että vanhojen teemainosten tutkiminen voisi olla hurjan jännää. Niitä on jonkin verran näkyvillä tässäkin kirjassa ja osa on kyllä todella kutkuttavia.)
Vaikka teetä juotiin 1970-luvulla entistä enemmän, Helsingissä oli tuolloin vain yksi teehuone ja sielläkin tarjoiltiin lähinnä yrttipohjaisia juomia. Vielä 1990-luvulla kahviloissa ja ravintoloissa oli kuulemma tarjolla huonoa teetä. Vesi saattoi maistua kahville, vesi oli keitetty miten sattuu ja tee tarjoiltiin pienestä kahvikupista, jonka vierellä oli teepussi.
Pirkko Arstila perusti Suomeen Teen ystävät ry:n 2003. Sen katsotaan vauhdittaneen suomalaista teekulttuuria. 2000-luvun alusta saakka on perustettu kymmenkunta uutta teekauppaa.
Ensimmäinen Helsingin uusista teeliikkeistä oli Théhuone (2005). Sittemmin teekauppoja on perustettu pitkin Suomea, kuten Jyväskylään ja Juvalle.