Tammikuu, joka maistui pikkasen popcornilta

Vuosi 2021 käynnistyi valkoisista lakanoista ja parin päivän tennarikeleistä.

Sitten tulivat tuupertavat tuiskut ja ennätyslumet. Mystisen sumuiset päivät ja kuulas merisavu. Nastakenkien kitinä ja toppavaatteiden suhina.

Poskia nipistävät pakkaset ja vaativat kinttupolut, jotka muuttuivat hetken hurjiksi jäätiköiksi ja vesilätäköiksi.

Katolta putoavat lumet ja solisevat räystäät. Lintujen piiperrys ja kirkkaat aamutaivaat. Kosteuden kiillottama asfaltti ja muutaman päivän lupaus keväästä.

Kunnes palattiin takaisin lumisateeseen ja pakkaseen. Helsingin talvi vaan jatkuu, ja erityisesti nyt tammikuussa näyttänyt ihan oman luokan voimansa.

Yleensä pidän aloituksista, kuten maanantaista ja tammikuista. Tammikuissa on ollut usein maanantaifiilistä; ne aloittavat uuden syklin ja tuovat uusia jännittäviä asioita elämään. Niihin on ilo herätä.

Mutta tänä vuonna kaikki on ollut vähän toisin. En ole kokenut mitään kokonaisvaltaisesti räjähtävää innokkuutta enkä energiapyrähdyksiä vuoden 2021 aloituskuukaudessa, kuten minulla on tapana kokea normimaanantaissani.

Tässä tammikuussa on ollut ripaus sunnuntaimelankoliaa ja poikkeuksellista maanantaiangstia. Talvipäivät ovat maistuneet… sanoisinko vaikka popcornilta – muutaman kerran ihan kielellä saakka.

Popcorn voi olla jollekin herkku, mutta minulle se ei maistu muuta kuin oikeastaan hätätapauksessa tai korkeintaan kerran pari vuodessa. Se tuntuu kuin purisi pahvia ja jyvien kuoret tarttuvat ikävästi välillä hampaisiin.

Sen rouskutus on ikävää ja hajukin tuo mieleen vanhan elokuvateatterisalin.

Olen kyllä yrittänyt antaa popcornille mahdollisuuksia esimerkiksi matchajauheella kuorrutettuna.

Ja onhan popcornissa hyviäkin puolia. Siinähän on muun muassa paljon kuitua, ja se on edullinen sekä helppo naposteltava satunnaisiin herkutteluhetkiin.

Yksi lemppariteestäni, genmaicha, maistuu myös hiukan popcornilta.

Eli myös tammikuustani olen näin loppupeleissä löytänyt niitä kivojakin asioita ja ennen kaikkea oivalluksia. Esimerkiksi koirani nauttii talvesta ja se tuo iloa minullekin. Ja onhan ulkona älyttömän kaunista silloin, kun taivaalta ei tule valkoisia popcornin kulmia.

Kun yhden kuukauden viettää tasaista elämää ja ehtii muun muassa nukkua kunnolla, keho ja pää toimivat täysin toisella tavalla.

Seikkailuja ehtii myöhemminkin, kun on niiden aika.

Jos jotain tästä tammikuusta olen oppinut, niin se on ollut hidastamisen tuomat elämykset. Se on ollut myös toisten onnesta iloitseminen. Kun ystävä on saanut unelmiensa kodin, toinen työpaikan.

Tämä kuukausi on osoittanut minulle henkilökohtaisesti, kuinka hyvältä tuntuu sanoa ”ei”. Aluksi se vähän pelotti ja jopa harmitti, kun päätin kieltäytyä joistakin asioista. Kuten vaikkapa eräästä työprojektista (no, se siirtyi keväämmälle) tai sellaisten ihmisten tapaamisista, joiden kanssa en oikeasti viihdy. Eihän sellainen ole kuulunut aiemmin elämääni; siinä oli nyt jotain todella vierasta ja samalla vapauttavaa.

Mutta toimin vaistoni varassa ja uskon sen johtaneen tällä kertaa oikealle tielle.

Intuitiivisesti olen poistanut puhelimesta joutilaita sovelluksia, pitänyt kuukauden blogitaukoa ja selannut iltaisin vähemmän nettiä.

Olen tehnyt pidempiä kävelyitä, hakenut noutosushia sekä -salaattia ja unohtanut kotona kokkaamisen useimpina päivinä. Käynyt pitkästä aikaa sekä aamiaisella että teellä ulkona ja viettänyt aikaa ystävien sohvilla sekä soittanut puheluita heille.

Olen tehnyt kotona myös mikropopcornia muutaman kerran, kun edessä on ollut Netflix-maraton. Popcornit eivät mene hetkeen jatkoon, mutta Netflix sen sijaan menee.

Se on ollut koiralenkkien ja -peuhaamisten sekä ystävien tapaamisten lisäksi tammikuuni kohokohta. Että olen voinut mennä viltin alle katsomaan suosikkisarjaani. Vapaa-ajallani olen avannut tietokoneen ainoastaan vain Netflixin vuoksi.

Enpä olisi uskonut tätä todeksi vielä viime vuonna.

Nyt en ole pikakelannut yhtäkään sarjaa. En ole touhunnut samalla muuta enkä edes roikkunut somessa. Olen uppoutunut Netflixin japanilaisten sarjojen maailmaan täysillä.

My husband’s penis won’t fit, Midnight diner, Love and fortune, Million yen women… ja suosikkina Giri/Haji. Näitäkin sarjoja olen katsonut ja kaikki ovat olleet loistavia. Niistä olen jutellut varsinkin japanilaisten ystävieni kanssa ja saanut taas lisää uusia sarjavinkkejä. En ole katunut vielä yhtäkään Netflixin ääressä vietettyä minuuttia.

Arkipäivinä on usein ehtinyt katsoa yhden tai useamman jakson, viikonloppuisin enemmän tai kokonaisen elokuvan tai kauden. Olen kirjannut ylös uusia japanilaisia sanoja ja oppinut kokonaisia sanontoja.

Tämä on minulle täysin uusi maailma ja siksi se vielä viehättää.

Netflix pursuaa katsottavaa kuin iso karkkikauppa. Se koukuttaa ja vie maailmoihin, joihin nyt ei ole mahdollista päästä.

Samalla se tuo kaipauksen normaalielämästä.

Se muistuttaa, että joskus olen aloittanut vuoteni ja lomani Japanissa superonnellisena. Tai että olen voinut halata ystäviäni sekä käynyt heidän kanssaan pitämässä hauskaa sen sijaan, että vietän kotona hidasta elämää.

Näin kuukauden viimeisenä päivänä huomaan, että tammikuu on kuitenkin mennyt ohi hurjan nopeasti.

Huomenna on jo helmikuu.

Se on lyhyt kuukausi, jolloin valon määrä kasvaa vauhdilla.

Puolessa välissä helmikuuta alkaa olla kunnolla valoisaa jo silloin, kun työpäivä loppuu 16.30 eikä aamuisinkaan tarvitse lähteä enää pimeässä ulos.

Helmikuu – siihen kuukauteen sisältyy todellinen lupaus keväästä ja paluusta tennarikeleihin.

Kommentoi postausta alla

%d bloggaajaa tykkää tästä: