Takana on pian 366 päivää vuotta 2020.
Niin, mitä tästä oudosta vuodesta jääkään mieleen?
Moni on haukkunut kuluneen vuoden. Eikä ihme; en minäkään ole siitä nyt loppupuolella kovin paljon aina tykännyt.
Olen erittäin valmis siirtymään uuteen vuoteen.
Mutta vielä tästä vuodesta. Siitä, mistä tulen vuoden muistamaan.
Olen ajatellut paljon etenkin alkuvuotta, ja varmaa on:
Vuosi 2020 oli oikeastaan elämäni paras reissuvuosi, ja olen todella tyytyväinen kaikesta siihen liittyvästä.
Vielä 2017, 2018 ja 2019 luulin, että nuo vuodet ovat niitä upeimpia matkavuosia. En ollut väärässä, sillä ne olivat taatusti huippuvuosiani.
Oli vauhtia ja uusia kokemuksia. Ehkä vähän vaarallisia tilanteitakin maailmalla.
Koronavuosi 2020 toi jotain ihan muuta.
Se toi seesteisyyttä, rauhaa ja uusia oivalluksia.
Näkökulmia, joita en ollut aiemmin ajatellutkaan.
Intohimoja, joista olen saanut virtaa elämääni kaamoksen ja koronankin keskellä.
Kiitollisuuden, joka kantaa tulevallekin vuodelle.
(Mutta toi se myös ristiriitoja, kuten raastavan ikävän.)
Sain olla vuoden neljä ensimmäistä kuukautta ulkomailla reissussa. Yhden kokonaisen kvartaalin suosikkipaikassani, Japanissa.
Aloitin vuoteni japanilaisesta uudenvuoden juhlinnasta, josta olin haaveillut. Ja menin tammikuun alussa Tokioon, jossa pääsin todistamaan kirsikkapuiden talvikukintaa.
Uuden vuoden hiljentämästä Tokiosta siirryin kuukaudeksi Uuteen-Seelantiin, josta olin aina haaveillut.
Siellä oli lämpöä, aurinkoa ja ihania maisemia. Samalla uutisoitiin Uuden-Seelannin ensimmäisistä koronatapauksista.
Tiesin vasta kuukauden lopussa, että tämäkin matka piti tehdä – vaikka sisimmässäni kaipasin koko ajan toisaalle.
Sydämeni oli Japanissa.
Helmi-huhtikuussa nautin Fukuokan hanamista. Eri lajikkeiden vaaleanpunaisten lehtien kauneudesta. Niiden katoavaisuudesta. Kaikesta ihanasta, vaikka korona hiljensi sielläkin arkea.
Mutta se ei haitannut. Elin omassa kuplassani. Sellaisessa, josta nautitaan vain kerran elämässä.
Onneksi lähdin vuorotteluvapaalle. Ehdin lähteä Japaniin.
Ja sydämeni jäi sinne.
Mieleni on oikeastaan yhä tuossa Fukuokan hurmaavassa keväässä.
Kevään jälkeen ei ole ollut päivää, ettenkö olisi ikävöinyt Japaniin.
En tiedä, haluanko enää koskaan kierrellä uusissa valtioissa. En ainakaan siksi, että kaipaan uusia maita listaani ja jännittäviä seikkailuja, jotka vilisevät silmissäni sekä kehossani kuin pikakelattu filminauha.
Jos joskus vielä pääsisin yhteen paikkaan matkustamaan ulkomailla, se paikka olisi ehdottomasti Japani. Sitä hetkeä odotan herkeämättä.
Tänä vuonna ymmärsin taas syvemmin, että haluan tutustua paremmin Japaniin ja japanilaisiin. Siinä maassa ja tutuissa paikoissakin riittää uusia kokemuksia.
Siellä on myös paljon tuttuja asioita, joita kaipaan hämmästyttävällä tavalla.
Luulin vielä viime vuonna, että haluan koluta mahdollisimman paljon uusia paikkoja Japanissa, vaikkapa eri lounasravintoloita ja teehuoneita jokaiselle päivälle. Mutta sitten jämähdin ja päädyin kuudeksi kuukaudeksi samaan maisemaan.
Ymmärsin, että näkemällä vähemmän voi myös tuntea enemmän. Se tuo todellisen rauhan.
Voisin edelleen mennä uudelleen yhdeksännen kerroksen miniasuntooni, ihailla pilvenpiirtäjien maisemaa, hakea päivittäin hedelmät samoilta mummoilta, nauttia naapuri-izakayan tonnikalakulhon ja tutun teemestarin senchan, kävellä kotoisia rantoja pitkin sateisenakin päivänä, katsella kuuden aikaan laskevaa aurinkoa kuin näkisin sen ensimmäistä kertaa.
Pelkästään nyt vuodenvaihteessa mieleeni on tullut muun muassa tällaisia hassuja kausiasioitakin, joita ikävöin:
- Joulukakkua. Ei ole kauniimpaa kuin japanilaiset joulukakut. Ja silloin on myös tuoreiden mansikoiden kausi.
- Siisti roskakatos. Miten japanilaiset osaavatkin lajitella roskapussinsa niin, että roskakatos on aina siistissä kunnossa eikä siellä haise mikään? Toista se on suuren keskustatalon katoksessa, jossa aina pelkää liukastuvansa johonkin roskaan.
- Uusi vuosi. Voisin ihan hyvin olla töissä joulun, vaikka pidänkin joulun tunnelmasta Suomessakin. Mutta erityisesti rakastuin japanilaiseen uuteen vuoteen. Se on rauhallinen juhla erilaisineen rituaaleineen.
- Vuoden ensimmäinen auringonnousu. Moni japanilainen valvoo koko uudenvuoden yön nähdäkseen auringonnousun. Hatsuhinoden. Ihana tapa sekin.
- Ja sitten ovat tietenkin kaikki uuden vuoden koristeet, juhlaruoka ja sen valmistaminen, pyhäpäivien temppelikäynnit… sekä ihmiset, joita kaipaan eniten.
Olen tehnyt ihania reissuja Suomessakin tänä vuonna. Ahvenanmaalta Hailuotoon. Olen saanut viettää aikaa ystävieni, perheen ja koirani kanssa.
Nähtävää riittää taatusti täällä vielä ensi vuodeksi ja jopa seuraavaksi, jos koronatilanne ei helpottaisikaan ja matkusteluintoni pysyy ennallaan.
Mutta en aio tehdä matkasuunnitelmia vielä. Kuluneena vuotena suunnittelin yhtä matkaa, syyslomaa Japaniin – mutta matkahaaveet eivät aina toteudu niin kuin unelmoi.
Silti haaveilen yhä vain siitä yhdestä.
Etätyöt ja korona-aika ovat säästäneet jonkin verran rahojani (vaikka olen niitä osannut tuhlatakin) – ja säästäminenhän on hyvä juttu tulevaisuuden reissua ajatellen. Tykkään työskennellä kotona ja breikin jälkeen työtehtävissä on ollut uusi, vireämpi imu.
En ole kärsinyt hitaammasta arjesta tai pysähtyneisyyden tunnelmasta nyt koronavuotena. En muutoin kuin että ikävöin kovasti Japania.
Japaniin haluan jo siksikin, että kaipaan ystäviäni.
Siellä olen myös paras versio itsestäni. Tietenkin, koska siellä olen lomalla.
Siellä haluan elää hetkessä, toisinaan jopa pysäyttää ajan.
Japanissa sain olla vaan, enkä tehnyt mitään tuottavaa. Ne fiilikset eivät ole itsestään selviä.
Saatoin viettää päivän vaikka puistossa tai teehuoneessa, enkä stressannut tekemättömistä jutuista. En listannut suuremmin lomasuunnitelmia enkä täyttänyt kalenterini tyhjiä sivuja maanisesti kuten minulla on aiemmin ollut tapana tehdä lomallakin.
Osasin rentoutua ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla vasta tänä vuonna.
Kehittelin joitain rutiineja, ja otin myös riskejä.
Koin eniten turvallisuutta koskaan. Onnea. Rakkautta.
Tiedän, että niitä fiiliksiä on tarjolla täällä Suomessakin.
Mutta se aito, täydellisen vapautunut olo ja onnellisuus. Ne tulevat minulle vasta Japanissa, ja toivon niin kovasti pääseväni sinne myös vuonna 2021.
Toivottavasti sinäkin pääset toteuttamaan haaveitasi uutena vuotena.
Tuokoon vuosi 2021 onnea ja rakkautta kaikille meille!
ヽ(♡‿♡)ノ
Postaukseni kertoo pitkälti Japanin keväästä 2020 ja ikävästä sinne, mutta kuvat ovat Uuden-Seelannin Aucklandista. Löysin äskettäin viimeisen illan auringonlaskukuvia sieltä, ja ajattelin niiden sopivan tekstiin. Juuri Aucklandissa ajattelin, että se saattaa jopa jäädä viimeiseksi ulkomaanreissukseni – ellei Japania lasketa mukaan. (Minulle Japani on kuitenkin henkinen kotini.) Uudessa-Seelannissa tajusin lopulta, kuinka paljon ikävöin Japaniin. Vuoden 2020 toivelistallani oli lopulta “vain” Japani.
Olen kirjoittanut blogiini vuosina 2018 ja 2019:
”Japani on paikka, johon kiteytyvät kaikki vuoden ikimuistoisimmat hetkeni.”
Ja sama toistui vuonna 2020. Mitenköhän käy vuonna 2021? 🙂
