Vuoden alku 2020 meni ihmeellisissä tunnelmissa. Olin kuukauden Uudessa-Seelannissa. Paikassa, josta olin unelmoinut jo pitkään.
Maa on äärimmäisen vehreä ja kaunis. Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja kaikista kokemuksista, jotka olivat ihania.
Mutta minun on pakko myöntää: Uusi-Seelanti ei jäänyt mieleeni mitenkään älyttömän erikoisena. Se ei koukuttanut heti kuin Japani.
Sillä ei ole mielestäni samanlaista sielukkuutta, estetiikan arvoja eikä zeniä kuin Japanilla.
En löytänyt uusiseelantilaista ruokaa enkä juurikaan omalaatuista kulttuuria, mitä nyt ylikalliita kierroksia alkuperäiskansojen ja elokuvalavasteiden kylissä.
Jos olisin käynyt Uudessa-Seelannissa viisi vuotta sitten, ennen ensimmäistä Japanin-reissuani, olisin voinut ehkä haukkoa henkeäni, kun katselen sen upeita maisemia. Olisin voinut innostua paikallisten hauskoista vitseistäkin herkemmin.
Tykkäsin lähes kaikesta; mutta en näkemästäni rasismista ja päihdeongelmista.
Sopeuduin hyvin ja olisin voinut viihtyä pidempäänkin, mutta erikoinen tunne pysyi mukanani Uudessa-Seelannissa.
Tammikuutani 2020 leimasi superihmeellinen asia: koti-ikävä.
Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin, että pääsisinpä kotiin äkkiä.
Ja se henkinen koti on tällä kertaa Japanissa.
Saan vielä asua Fukuokassa lähes kolme kuukautta ennen kuin vuorotteluvapaani lomineen loppuu.
Toki olen reissullani potenut koti-ikävää aiemminkin. Olen kaivannut ystäviäni ja perhettäni.
Mutta en ole koskaan ollut näin onnellinen palatessani tuttuun paikkaan. Yhdeksännen kerroksen pieneen kotiini, jonka parvekkeelta haistan meren ja japanilaiset lihavartaat.
Näen rivin korkeita kerrostaloja, auringon sävyttämiä vuoria ja katoilta nousevia höyryjä.
Tämä ei ole unelma-asuntoni, mutta en ole koskaan kaivannutkaan näyttävää kotia.
En ole osannut nauttia trenditapeteista ja sävy sävyyn hankituista sisustustekstiileistä, vaikka olen niitä metsästänyt ja rampannut koko pääkaupunkiseudun tapettiliikkeet.
Tämä japanilaisasunto ympäristöineen ja varsinkin ihmisineen on tarjonnut minulle enemmän rakkautta ja turvaa kuin ehkä mikään muu paikka aikuisiällä.
Kun hissi on ollut remontissa, olen kivunnut yhdeksänteen kerrokseen vaivattomimmin kuin koskaan. Olen tärissyt vielä innosta, kun olen mennyt pitkän päivän päätteeksi iltakylpyyn ja nukkumaan.
Olen herännyt jokaiseen päivään kuin lauantaihin, jolloin viikonloppu on vielä edessä ja elämä täynnä yllätyksiä. Olen mennyt aamupalalle lähipuistoon, joka on kuin olohuoneeni ja siellä jumppaavat senioritkin ovat uusia kavereitani.
Reppuselässä liikkuvat koululaiset sanovat minulle nauraen ”good morning, miss”.
Tutut koirat tulevat moikkaamaan häntää heiluttaen.
Vihannestorin myyjät tietävät ostokseni: ”Otatko tänään banaaneja, persimoneja vai mandariineja?”
Olen nähnyt ehkä maailman kauneimmat auringonlaskut ja nousut omalta parvekkeeltani.
Täällä olen juonut vihreää teetä ja hiljentynyt omassa seurassani.
Olen kuunnellut kaupungin hälinää, ukkosen pauketta ja kovan tuulen vinkunaa. Olen laskenut kierrokseni nollaan ja ollut vaan.
Parhaat jutut ovat kuitenkin tapahtuneet toisten ihmisten, ystävieni seurassa.
Olen myös nauranut, puhunut, kuunnellut, tanssinut, halannut, itkenyt – onnellisuudesta.
Ihan täällä kotona, eikä missään henkisessä kodissani.
Paikassa, jossa on minun on nyt hyvä olla.
PS: Postauksen kuvat ovat Uuden-Seelannin Pihasta, joka on noin 600 asukkaan kylä Aucklandissa.
Se oli ehkä koko reissun kaunein paikka, jossa on muun muassa surffareiden suosima mustan hiekan ranta, sademetsää, vesiputouksia ja mainioita vaellusreittejä.
1 comment