Hyvästi, Marokko! Saanko sanoa, että ei tule ikävä?

Olen miettinyt viime päivinä paljon sitä, että miksi en nauti olostani täysin Marokossa. Ja että saanko sanoa näin julkisesti, että en nauti? Kuitenkin, tiedän olevani etuoikeutettu, kun pääsen reissaamaan ja kokemaan erilaisia paikkoja opintovapaallani. Ja on Marokossa paljon hyvääkin, jota olen kokenut, kuten berberien viski eli paikallinen teekulttuuri.

Ennen reissuani olin kuullut ystävieni Marokko-tarinoita ja nähnyt upeita kuvia. Olen jo vuosia halunnut reissata Marokkoon, ja nyt kun olen ollut täällä kymmenen päivää, olen niin valmis vaihtamaan paikkaa.

Jo ensimmäisestä päivästä saakka olin valmis lähtemään täältä. Sitten yritin muuttaa asennettani, ja ajattelin koko ajan, että minulla oli vain huono tuuri, mutta loppupeleissä kävi hyvin: kännykkäni palautettiin, mikä oli ihme jo itsessään, ja selvisin hissionnettomuudesta. (Tosin harva sitä joutuu matkoillaan sekä kaivoon että hissikuiluun.)

Huutelut ja huijaukset sekä vastoinkäymiset jatkuivat pienessä kalastajakylässä. Ihmiset seurasivat kadulla ja pyysivät rahaa. He pyysivät kauppoihinsa ja kun vastasin ystävällisesti ei kiitos, sain vastaukseksi haukkumasanoja. Marokkolainen mahatautikin iski voimalla: noin 50 (x2) yöllistä vessassa käyntiä ja 2×2 rullaa paperia vaatinut vatsatautini jo melkein parani yhdeksi päiväksi, kunnes se äityi taas.

Sitten vieläpä eksyin paikalliseen spahan, kun ajattelin, että nyt on viimeisiä mahdollisuuksia päästä halvalla hemmottelemaan itseäni, ja se tekisi taatusti hyvää keholleni. Luksus-hammam oli jo ensimetreillä varsin likainen ja eksoottisten öljyjen seasta haisi home sekä muut ikävät asiat. Hieroja kysyi heti, olenko raskaana vai onko minulla liikaa laardia vatsassani. Kun kerroin samalla vatsaoireistani, hän melkein kieltäytyi hoitamasta.

Pääsimme kuitenkin sopimukseen ja sen jälkeen hän jynssäsi jalkojani niin kovaa tummalla saippualla, että irvistelin ja olin varma, että niistä vuotaa jo verta. Ei onneksi. Sen sijaan hierontaotteet olivat kuin vauvalla: pientä sivelyä, joka tuntui minusta lähinnä ärsyttävältä. Olisin kaivannut ronskimpaa hieromista selälleni, mutta ei. Koiranikin osaa tarvittaessa läpsiä paljon kovempaa kuin marokkolainen sivelijänainen, jolle maksoin melkein 80 euroa reilun tunnin setistä. Balilainen vaginaspakin on melkein miellyttävämpi kokemus.

Marokkolainen spa, ei jatkoon!

Edullista ruokaa ja majoitusta

Marokkolainen visuaalisuus ja ruoka ovat aina olleet asioita, joita olen fanittanut. Täällä on ilo katsella basaareiden värikkäitä kankaita ja kulhoja, vaikka ei mitään itse ostaisikaan – periaatteessa. Niitä ei saisi kuvatakaan ilman maksua. Välillä tuntuu, että jopa Sri Lankassa, jossa koin melkein samanlaista röyhkeää tyrkyttämistä, oli rauhallisempaa kauppaamisen suhteen. Toisaalta, aika kuultaa muistot. Mutta sen tiedän, että Sri Lanka, Marokko ja Filippiinit (sekä joiltakin osin Myanmar) ovat sellaisia paikkoja, joihin en välttämättä hingu uudelleen. Ei pelkästään kuitenkaan kauppaamiskulttuurin suhteen; siihenkin olen tottunut niin monessa paikassa ja yleensä kohtelias kieltäytyminen on auttanut. Marokossa myös vatsan piteleminen ja pahoinvoinnista kertominen lannisti nopeasti kauppaiden innon. Huntu tai feikkivihkisormus sen sijaan eivät vaikuttaneet mihinkään.

Japanin jälkeen haaveilin marokkolaisista falafeleistä, hedelmistä, hummuksista ja muista tahnoista. Ne olisivat varmasti hyviä, mutta makuaistini taisi jäädä japanilaiseen keittiöön. Iloisiin tonnikalaillallisiin, hanamipiknik-eväisiin, matchahetkiin – niitä minä kaipaan! Olen pari kertaa maistanut (pahaa) marokkolaista hummusta ja siihen loppui tahini-ikäväni.

Mutta marokkolainen keittiö on kyllä opiskelijaystävällinen; alkumatkasta söin laadukkaissa paikoissa ja maksoin jopa kolmen lajin illallisesta korkeintaan kymmenen euroa. Katukeittiöiden antimiin en ole koskenut tällä reissulla, sillä kahviloista saa tuoremehun reilulla eurolla ja ruokaisan salaatin kahdella–kolmella eurolla. Vatsatautini pienensi huomattavasti ruokailukulujani. Ostin aterioiden sijaan parin euron mineraalivettä ja muutamat lääkkeet. Antibioottini vatsatautiin maksoivat kaksi euroa, kun sain niiden ostamiseen apua majapaikastani. Mutta kun kävin kysymässä yksin hintaa, ne olivat kymmenen kertaa kalliimmat.

Majataloni väki on ollut superystävällisiä ja auttaneet minua mahatautini aikaan. Huoneeseeni (22 euroa/yö) on tuotu joka päivä uusia ruusuja sekä muun muassa viime päivinä tonic-vettä. Minulla on ollut kokonainen kattoterassi käytössäni ja siellä olen tehnyt viikon opiskeluhommia.

Paikan päältä Marokosta voi paikallisen majatalon eli riadin saada parhaimmillaan kymmenellä eurolla tai jopa halvemmalla, joten maa sopii budjetin suhteen reppureissaajalle oikein hyvin. Joten sinänsä Marokosta löytyy paljon asioita, joista myös pidän.

Insta-stalkkaajien maa

Mietinnöissäni olen päätynyt siihen, että ensimmäisen päivän Marokko-kokemukset jyrsivät perusturvallisuudestani pienen palan. Sen jälkeen olen kantanut laukkuani tiiviisti ympärilleni sidottuna enkä ole esimerkiksi pitänyt kännykkääni kädessäni niin vapautuneesti. En ole ollut oma itseni.

Ihmeellistä on se, että Marokossa olen viettänyt jopa epäsosiaalista aikaa (omista vertailukohdistani katsoen). Ehkä minun olisi pitänyt mennä Marrakechiin tai jäädä Casablancaan, joissa olisi taatusti ollut enemmän turistiseuraa näin ramadanin aikaan. Toisaalta, halusin merenrantakohteen ja pienen paikan, joka ei liikaa tarjoiaisi viihdykettä, että pysyisin myös tehtävissäni. Tinderissäni on toki jatkuvasti 999 uutta tykkääjää (joo, sain tarjouksen Gold-ominaisuudesta ja kokeilin sitä taas – siksi tiedän tykkääjieni määrän), mutta en ole jaksanut sitä selailla enkä tarttua paikallisten treffipyyntöihin.

Couchsurfing-palvelussakin on tarjolla seuralaisia ties mihin turistijuttuihin, mutta lähinnä he ovat paikallisia miehiä, joiden profiileissa ei ole mitään takeita aitoudesta eikä aiemmista kontakteista. Jostain kumman kautta olen saanut myös kymmeniä yhteydenottoja tuntemattomilta marokkolaisilta Instagramiin ja Facebookiin, vaikka en ole kytkenyt noita palveluita mihinkään. Pelottavaa!

Jopa majapaikan oven takana on aamuisin jo ”jonoa”, kuten majapaikkani siivooja sanoo. Heti kun astun ovesta ulos, olen kauppiaiden piirityksessä.

Ok, myönnän: Olen käynyt yhden naapurissa asuvan taiteilijan luona teellä ja yhden katusoittajan kanssa syömässä, mutta marokkolaisten miesten röyhkeys on jotain omaa luokkaansa enkä ole viihtynyt yhtään heidän seurassaan. Saatan mielelläni puhua seksistä, lapsista ja rakkaudesta tuntemattomien kanssa jo ensimmäisellä tapaamisella, jos kemiat liikkuvat oikeaan suuntaan. Mutta täällä Marokossa tuntuu, että jo silmiin katsominen ja hymyileminen aiheuttaa joissakin miehissä turhan paljon vipinää – puhumattakaan, että lähtisin pohtimaan heidän kanssaan vaikkapa länsimaalaisen naisen orgasmia. Tuskin kaikki haluavat keskustella näistä asioista enkä siis teekään nyt mitään yleistystä. Ikävä vaan, että näitä yksilöitä tuli eteeni monia ja heidän kanssaan keskusteleminen ei minua piristänyt.

Muissa maissa olen tottunut puhumaan taksimiesten ja kadulla olevien jututtajien kanssa. Usein jopa aloitan itse keskustelun. Olen kuunnellut kadulla huuteluita vaikkapa Kuubassa ja Dominikaaneissa, mutta en ole osannut pelännyt niissä maissa. Olen vastaillut Balilla suoriin kysymyksiin siitä, mihin olen menossa ja kenen kanssa. Mutta noihin balilaisten uteluihin olen tottunut ja pidän niitä harmittomina, kuten balilaisia muutenkin. Heille ei tulisi mieleenkään haukkua ketään läskiksi tai huoraksi ainakaan turistin kuullen.

Olen viihtynyt kehitysmaissa Mongoliasta Mosambikiin ja vieraillut muun muassa Buenos Airesin slummeissa ilman samanlaista pelkoa, jota koin marokkolaisen kalastajakylän kaduilla. Tai ilman hämmennystä, joka räjähtää kasvoille jo ennen kuin pääsee bussista ulos vieraassa paikassa: Marokossa taksikuskit saattavat ottaa matkalaukkusi ennen kuin olet itse edes nähnyt sitä ja alkaa suunnitella kimppakyytejä. Samalla he tietenkin vääntävät kollegoiden kanssa kyytiläisistä ja suunnista.

Mutta kohteita ei voi verrata. Voin sanoa, että jokaisessa paikassa on kiva käydä ja niistä löytyy varmasti kaikkea hyvää. Marokko on maa, joka näyttäytynee yksinmatkustavalle sosiaaliselle naiselle taatusti eri tavoin kuin vaikkapa kaveriporukalle tai pariskunnalle. Minulla on ollut huono tuuri mukana täällä Marokossa.

Ehkä myös viimeisten opiskelutehtävien pienoinen stressi jyystää mielessäni, sekä tietenkin kolmen viikon päästä eteen tuleva kotiinpaluu. On ollut ikävä monia aiempia matkaseuralaisia ja -kohteita. Sellaiset tuntemukset voivat selittää osan huonoista Marokko-fiiliksistäni. Mutta missään edellisessä paikassa en ole aiemmin tärissyt itkuisena ja ollut valmis ottamaan ensimmäistä lentoa takaisin sinne, josta tulin. No, Japanin kaksikuukautinen ilotulitukseni oli jotain sellaista, jota minulla on varmaan ikävä missä tahansa päin maailmaa ja sopeutuminen sen mukaista.

Tuhannen ja yhden yön jutut onnellisine loppuineen jäivät tällä kertaa kertomatta minun Marokostani, mutta maailmassa riittää onnellisia tarinoita – ja olen niistä jo paljon päässyt kokemaan. Onneksi uudet, toivottavasti positiivissävyisemmät seikkailut odottavat!

Kuvat ja video ovat Essaouiran viehättävästä kalastajakylästä.