Tasan kaksi vuotta sitten pakkasin. Pakkasin. Ja pakkasin.
Vein vaatteita alakerran UFF-myymälään ja jätin ylimääräisiä tavaroita kierrätyspisteeseen. Kirjoitin ostoslistalle muun muassa ”toppahousut” ja ”kunnon talvikengät”. Sanoin heipat Helsingin-ystävilleni ja keväisille kaduille.
Paluumuutto tapahtui keskellä Oulun kylmintä talvea. Ajattelin, että Ouluun muutto voisi olla kiva kokeilu vaikkapa pariksi vuodeksi. Työsopimukseni oli määrä kestää vuoden 2022 loppuun.
Ainahan sitä voisi mennä takaisin sen jälkeen. Tai lähteä jonnekin ihan muualle.
Vuosi sitten en (vielä) pakannut, mutta lähellä sekin kausi alkoi olla. Koska iski asuntokuume. Edellinen Oulun-asunto piti hankkia kahden viikon varoajalla. Viime kevättalvena oli aikaa katsella muitakin vaihtoehtoja.
Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, kun uusi työkaverini esitteli yhteisöllisen asumisen kokonaisuutta. Asuinaluetta, jossa useampi taloyhtiö jakaa keskenään muun muassa kuntosalin, kirjaston, yhteiskäyttöauton, veneen, vuokrattavien työkalujen ja keittiötarvikkeiden varaston.
Yritin käydä muissakin asuntonäytöissä, mutta tämä yksi kohde pysyi mielessäni. Samalla vakuuttelin vielä itselleni, että ehkä ei vielä olisikaan aika ostaa asuntoa. Ei ainakaan Oulusta ja raketin lailla nousevilla koroilla. Että jos vain katsoisi vuoden 2022 loppuun ja miettisi sitten – jos sattuisi, että työsopimusta jatkettaisiin. Tämänhän piti olla sellainen kokeilu. Väliaikainen ratkaisu.
Kuherrusvuoteni paluumuuttajana oli ohi. Iloisten asioiden aika oli pitkä, ja pudotus sen jälkeen tuntui valtavalta. Tuli jotenkin epämääräinen olo. Toisinaan epämukavakin. Turhaa levottomuutta ja haikeutta. Yritin selkeyttää ajatuksiani ja tein muun muassa listan positiivisista ja ei-niin-kivoista asioista Oulussa.
Palaset loksahtelivat hiljalleen paikoilleen. Asuntokaupat tuli tehtyä kesällä ja muutto uuteen täällä Oulussa tapahtui marraskuussa. Sen jälkeen työsopimuskin uusittiin vakinaisella tittelillä.
Pluslista kasvoi entisestään; negatiivisten asioiden listalla olivat ”pitkä matka ystävien luo”, ”kylmä ja loputon talvi” ja ”joidenkin palveluiden vähyys”.
Tämän vuoden alun starttasin Japanista. Sillä reissulla sain monia uusia näkökulmia ja kiitollisuuden aiheita – yllättäen myös Oulussa elämiseen.
Lyhyet työmatkat. Ruuhkattomat tiet (tai jos on ruuhkaa, jonossa on maksimissaan kymmeniä autoja). Tasapainoisempi työelämä. Edullisempi asuminen. Revontulet iltalenkillä. Aurinkoiset talvipäivät merenjäällä. Kiireettömämpi elämä ylipäätään.
Muun muassa nämä asiat nousivat esiin wow-henkäysten kanssa, kun juttelin Oulusta japanilaisten ystävien kanssa. Moni tuttuni Japanissa oli ennestään tietoinen suomalaisesta työelämästä ja sen tarjoamista eduista. Viideltä loppuva toimistotyö ja joustava työaika esimerkiksi etätyömahdollisuuksineen herättivät ihmetystä.
Myös Oulun oma ”20 minuutin brändi” kiinnosti ystäviäni. Se kuulostaa luksukselta monesta japanilaisesta, jotka viettävät joka päivä työmatkoihin yli tunnin. Kun kerroin, että kotikaupungissani pääsee 20 minuutissa mistä tahansa minne tahansa, huokailut vain yltyivät.
Viime vuonna tähän aikaan en ollut juurikaan käyttänyt Oulun joukkoliikennettä paluumuuttoni aikana. Nyt olen matkustanut linja-autolla työmatkojani, jotka kestävät yhteen suuntaan noin 20–25 minuuttia. Sisältäen kävelymatkat pysäkille ja pysäkiltä töihin. Kävellen aikaa menee tuplasti tai vähän enemmän näin talven liukkailla.
Busseissa eli paikallisesti kutsuttuna onnikoissa on ollut jännä huomata, kuinka ystävällisiä paikalliset kuljettajat ovat. He tervehtivät matkustajia ja toivottavat hyvää päivää, kun poistun bussista. Ensimmäisiä kertoja työmatkabussiin noustessani marraskuun aamuina tällainen käytös tuntui eksoottiselta.
On jännä huomata, että kahden tiiviin Oulu-vuoden jälkeenkin täältä löytyy tällaisia yllättäviä kokemuksia, kuten kaupungin mainiot bussikuskit. He päätyisivät varmasti plus–miinus-listalleni, jos nyt tekisin sellaisen Oulusta.
Kahdessa vuodessa ehtii täällä kokea monenlaista, ja vaihtaa suuntaa monta kertaa. Ainakin ajatuksissaan. Ehtii myös kiintyä ja kokea olonsa kotoisaksi sekä turvalliseksi. Ehtii kehittyä ja kehittää.
Kaupunkikin on kehittynyt kahdessa vuodessa. Ouluun on tullut muun muassa uusia kahviloita ja joitakin kauppoja. Rotuaarille on noussut uusi ”Talavikatu”. Korona-ajan jälkeen tapahtumia on taas viritelty ja ihmiset liikkuvat aktiivisemmin kaupungilla monessa mielessä; mikä näkyy myös työssäni.
Työyhteisössäni järjestetään paljon erilaisia tapahtumia, muun muassa rekrytointiin liittyen. Uusien ihmisten tapaaminen niissä on yksi työni parhaita puolia. Odotan myös kovasti International House Oulun avautumista tänä keväänä, mikä tarkoittaa, että kansainväliset ihmiset saavat jatkossa tärkeät palvelut saman katon alta.
Tulevatkin vuodet näyttävät varsin mainioilta. Vuonna 2025 on tulossa Oulun asuntomessut, ja vuonna 2026 juhlitaan Oulua eurooppalaisena kulttuuripääkaupunkina. Hyvä, hyvä, lisää kansainvälistä meininkiä luvassa Ouluun!
Täydellistä ei elämä Oulussakaan ole, mutta omat fiilikseni ovat nyt varsin mukavat – lukuun ottamatta tätä talven kylmyyttä ja liukkautta. Ja Japaniinkin on hurjan iso ikävä, mutta se on kokonaan toinen juttu se.
2 comments
Enpä ollut kuullut tuosta 20 minuutin brändistä, mutta se kieltämättä on varsin hyvä ja kuvaava. Omassa kotikaupungissani Lahdessakin voitaisiin lanseerata vastaava, täälläkin pääsee liikkumaan suhteellisen näppärästi. En tiennytkään, että Oulussa on asuntomessut 2025. Hyvä syy tulla yhdeksi viikonlopuksi siis Ouluun.
Tervetuloa Ouluun jo ennen asuntomessujakin! 🙂 Täällä riittää koettavaa mihin tahansa vuodenaikaan viikonlopuksi ja koko viikoksi.
Lahti on jäänyt itselleni puolestaan tuntemattomaksi paikaksi, vaikka sinne on muun muassa muutama teatterireissu tullut tehtyä. Pitäisi ottaa kaupunki haltuun vaikka joku kesäinen viikonloppu.