Pari sanaa kiitollisuudesta – hänelle, jota kaipaan eniten

Australialainen Uber-kuski. Balilainen hotellinomistaja. Malediiveilla asuva Taika-mies. Srilankalainen kokki. Mitä yhteistä heillä voi olla? No, voin myöntää, että heillä ja eräällä tärkeällä on paljonkin yhteistä.

Jokainen tapaamani mies reissullani (ja aiemminkin) on muistuttanut minua ihmisestä, jota ikävöin eniten tällä hetkellä. Olinpa sitten tavannut heitä blogini merkeissä tai muuten vapaa-ajallani.

Kuulen usein kysymyksen, ketä tai mitä kaipaan eniten matkallani. Perusvastaukseni on tietenkin, että koiraani, perhettäni ja ystäviäni. Mutta usein lisään, että olen onnekas ja olen yhteydessä heidän kanssaan melkein päivittäin sekä luotan näkeväni heidät vielä. Ja että eniten kaipaan kuitenkin läheistäni, jota en pääse enää tässä elämässä tapaamaan.

Näin joulun kunniaksi päätin uskaltaa kertoa hänestä enemmän. Lyhyesti toki, sillä koko tarinan kertominen vaatisi oman kirjansa.

Elämäni tärkein ihminen, isoveljeni Roope, nukkui pois viime vuoden heinäkuussa. Melkein puolitoista vuotta sitten. Se aika tuntuu välillä kauhean pitkältä. Käsittämättömältä päivien ja viikkojen matelevalta jonolta, jolloin olen kaivannut rakasta veljeäni.

Toisaalta nyt kun kokonainen vuosi on kulunut ja olen päätynyt vaiheeseen, jossa työ ja arki eivät määritä suurinta osaa elämästäni, tuntuu kuin surutyö olisi vasta alkanut. Että sille on tullut tilaa elämässäni toisella tavalla. Olen antanut sille luvan tulla. Ja mennä.

Mitä yhteistä on australialaisella Uber-kuskilla, Malediiveilla asuvalla Taika-miehellä sekä balilaisella hotellipomolla?

Nyt kaikki tuntuu tapahtuneen vasta äskettäin. Ensimmäiset juhlapäivät, joulut ja pääsiäiset, menivät täysin sumussa. Paksun harmaan verhon alla, jossa oli paljon lohduttajia ja yhteinen jaettu suru, mutta ei sitten mitään muuta elämää. Arki yritti rullata samaan aikaan. Sen oli pakko; en silti muista mitään työpäivistäni tai vaikkapa joulusta, että miltä silloin minusta tuntui. Olimme vanhempieni kanssa joulun Valamon luostarissa, joka on äärettömän kaunis paikka, mutta jotain merkittävää puuttui. Se tärkein, kenen kanssa olin viettänyt lapsuuteni ja joka on samoista juurista. Hän, joka osasi täydentää lauseeni jo ensimmäisestä sanastani. Hän, joka osasi silti kuunnella ja joka osasi ennen kaikkea hauskuuttaa oikealla hetkellä. En voinut soittaa enää hänelle ja kertoa elämäni pahimmasta tuskasta, kuten olisin muuten tehnyt. Eikä hänkään enää piristänyt minua viesteillään:

– Mitä siskolle kuuluu tänään? Paljonko on asteita?

Kun tällaisia viestejä ei enää tule, on kummallista olla välillä reissussa. Tai ylipäätään missä tahansa. Kotona, töissä, vanhempien luona.

Olimme erittäin läheisiä veljeni kanssa. Totta kai, meilläkin oli omat kahinamme, mutta hän oli ihminen, joka tunsi minut parhaiten. Hän oli enemmän huolissaan siskostaan kuin itsestään. Hän tiesi ensimmäisenä mieskuvioistani, matkoistani ja vaikkapa koiranpentuni onnistumisista tokotreeneissä. Melkein joka päivä veljeni muisti kysyä vähintään tekstarilla, että miten menee. Miten menee siskolla? Siskon koiralla? Siskon kavereilla?

Kun olin matkalla, yleensä hän kysyi lämpötilan lisäksi jotain muuta:

”Olisiko mahdollista tuoda Roopelle joku ruma lakki?”

– Olisiko mahdollista tuoda Roopelle joku ruma lakki?

Veljeni rakasti erikoisen näköisiä hattuja. Hankkija-pipo, Mikki-lippis, Maradona-sombrero. Kaikkia niitä ja monia muitakin lakkeja toin reissuiltani, ja hän kantoi jokaista aina ylpeydellä. Ei hän tietenkään aina pitänyt hattuja, kuten töissä ja juhlissa. Näillä reissuillani olen kiertänyt hattukaupat kaukaa haikeudella, kunnes Australiassa päätin käydä vihdoin katsomassa hattuja.

Voi kun voisinkin tuoda sinulle jonkun hassun lakin, Roope. Hankkisin sellaisen jokaisesta maasta, jossa aion käydä opintovapaani aikana ja myöhemmin elämässä. Vaikka jokaisesta kaupungista ja lentokentältä, jos siihen olisi vielä mahdollisuus. Lähettäisin lakkeja niin kuin vuonna 1995 Kaliforniasta, jossa olin vaihto-oppilaana ja sain sinulta sinne kymmenen Mikki hiiri -lippiksen tilauksen.

Mutta enää ei tule lakkitoiveita eikä tekstiviestejä. Ei tule hassuja sisarusjuttuja eikä yhteisiä reissuja.

Veljeni Roope oli elämäni suojakypärä. Pään sisäinen tukipilari. Tärkein sosiaalinen mediani. Ajovaloni. Heijastimeni.  Kompassini. Hän näytti minulle suunnan ja heijasti valoa pimeimpinäkin aikoina, kunnes hänen oman majakkansa valo alkoi hiipua.  Se valo oli aina niin kirkas, että emme halunneet uskoa, että se koskaan sammuu kokonaan.

Vuoden aikana olen kertonut todella monelle uudelle tuttavuudelle, kuinka he tuovat mieleeni veljeni ja häneen liittyviä muistoja. Kaikessa hyvässä ja rakastettavuudessaan. Muistan veljeni myös joululauluista, jotka soivat nyt monessa paikassa Balillakin.

Muistan veljeni hassuista hatuista, leveistä hymyistä ja vilkkaasti puhuvista käsistä.

Muistan hänet tietenkin aina hassuista hatuista ja leveistä, luokse kutsuvista hymyistä, joita näen kaikkialla maailmassa. Muistan hänet niin ikään vilkkaasti puhuvista käsistä ja hörökorvista sekä monista muista universaaleista piirteistä.

Muistan hänet vanhoista tempuista ja uusista jutuista, joita olen oppinut matkallani viime vuoden heinäkuusta lähtien, erityisesti viimeisen kvartaalin aikana. Ja ne kaikki muistot tekevät minut nyt niin onnelliseksi. Hymyilyttävät. Vähemmän enää itkettävät, vaikka kaipaus on koko ajan suuri. Välillä sen menetyksen tiedostaa, toisina päivinä sitä kantaa hiljaisesti mukanaan. Joka päivä rakastaa.

Veljeni kuolema myös osoitti, että elämä voi päättyä yllättäen milloin vain. Se on hauras ja arvaamaton. Hyvässä ja pahassa. Siksi on mentävä eteenpäin ja elää. Toteutettava omia unelmiaan. Siksi olen tällä reissullani – ja ostin itselleni pitkästä aikaa hassun hatun.

Kiitos kaikesta, veljeni Roope!