Oletko koskaan miettinyt, mitkä ovat lempiastioitasi? Ovatko ne juuri löydetyt uudet astiat? Vaiko suvussa kulkeneet vanhat kipot ja kupit?
Nyt kun koronatilanne on tuonut elämäämme enemmän kotoilua, on monessa paikassa se tarkoittanut kenties enemmän tiskiä. Kenties enemmän kokkailua ja astioiden kulutusta. Kenties kokonaan uusia astioita.
En ole koskaan aiemmin kiintynyt astioihin enkä tavaroihin, mutta…
Tänä kesänä sain suosikkiastiani vihdoin kotiin. Ensin se lepäsi täällä Suomessa, ehkäpä tullissa, noin kuukauden.
Minulta kysyttiin astian arvoa; olisi pitänyt kuulemma maksaa tullimaksut, koska se tuli Japanista. Mutta olin itse tehnyt sen paikallisesta savesta ja maksanutkin jo sen, joten en minä tiennyt sen tullausarvoa.
Sitten kun tullissa uskottiin selitykseni ja uusi lempiastiani saapui ovelleni, tuntui kuin olisi ollut joulu. Avasin söpön pakkauksen ja pyörittelin käsissäni pitkään matchakulhoani. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Tai oikeastaan: se oli ollut rakkautta jo ensikosketuksella.
Tosin, kulhoni oli matalampi ja rosoisempi kuin muistinkaan, mutta se tuntui heti täydelliseltä. Lempiastialtani. Ensimmäiseltä sellaiselta.
Oli joskus aika, kun kannoin muutosta toiseen yli 20 hengen astiastoa. Tummanvihreää Teemaa, johon ihastuin 1990-luvun loppupuolella ja joista suurimman osan olen saanut lahjaksi.
Muutamaa käyttölautasta ja -kuppia lukuun ottamatta astiani pölyttyivät kaapissa. Jossain vaiheessa vihreä kauteni meni ohi. Tajusin myös, että turhaan pidän astioita vierasvarana ja lahjoistakin voi hankkiutua eroon.
Nyt en ole enää yhden sarjan fanittaja. On kivaa, että kaapissa on monen muotoisia astioita – vaikkakin tällä hetkellä oma astiakaappini on erittäin minimalistinen. Mutta se ei haittaa. Ainakin kaapissa on se tärkein, eli tuo hehkuttamani diy-matchakuppi.
Myös muutaman euron teekannu, jonka ostin sadan jenin kaupasta, on tunnearvoltaan erittäin rakas.
Kuppi on aina vähintään puoleksi täynnä
Nyt kaipaan lisää itsetehtyjä kulhoja, mutta missä Helsingissä pääsisi savityökurssille? Kaikki kurssit ovat täynnä juuri, kun haluaisin upottaa käteni saveen. (Ehkä rajat aukeavat aiemmin kuin paikalliset keramiikkakurssit, ja pääsen Japaniin taas taiteilemaan.)
Olen kuljettanut uutta kulhoani mukana monessa paikassa. Oulussa. Söderskärin majakalla, josta tämän postauksen kuvat ovat. Ja jopa Tallinnassa.
Tee maistuu erityisen hyvältä ulkona – ja tietenkin suosikkikupistani nautittuna.
Kuppi muistuttaa minua elämäni seikkailuista. Syksystä, talvesta ja keväästä Japanissa. Ajasta, jossa oli kaikki tarvittava. Vaikka covid-19 sekoitti maailmaa, oli läsnä kiitollisuutta, onnellisuutta ja rakkautta.
Näillä kaikilla ilon aiheilla on tämä kuppi täytetty jokainen päivä. Enkä olisi voinut vielä puoli vuotta sitten uskoa, kuinka rakas astia tästä voikaan tulla ja mitä kaikkea siihen mahtuu.
Kaupasta tuskin löydän enää mitään vastaavaa, en ainakaan tunnearvoltaan samanlaista astiaa.
