Nuori mies oli pukeutunut mustaan pukuun ja kiiltäviin nahkakenkiin. Katselin, kuinka hän läpytti käsiään kaksi kertaa ja lopuksi heitti kolikon.
Kun hän käveli pois salkku kädessään, hän kääntyi portin kohdalla vielä hetkeksi kohti pyhäkköä ja kumarsi.
Oli lounasaika, ja olin ensimmäistä kertaa japanilaisessa pyhäkössä. Fukuokan Kushida-pyhäkössä.
Vaikka paikallinen ystäväni esitteli paikkaa kaikella ylpeydellä, meno näytti mielestäni vähän hassulta vielä silloin. Pyhässä paikassa oli värikkäitä patsaita, rauhoittavaa musiikkia, kolikonheittoa, onnenarpoja.
Rukoilemassa kävi pukumiehiä, vanhuksia, tyylikkäitä nuoria naisia. Osa oli selvästi lounastauolla ja meni pyhäkkövierailun jälkeen viereiseen puistoon avaamaan bentoboksinsa.
Viisi vuotta sitten en ollut vielä vaikuttunut kovin japanilaisesta pyhäköstä.
Mutta toista on nyt. Kaipaan niin paljon pyhäkkö- ja temppelivierailuja. Niihin voi Japanissa kuluttaa vaikka koko reissun, jos ne kiinnostavat yhtään.
Minun suhtautumiseni muuttui niihin ja moneen muuhun japanilaiseen juttuun, kun sain toisella Japanin-reissullani pyhistä paikoista sellaista turvaa ja lohtua, jota juuri kaipasin.
Minut melkein vedettiin Tokiossa temppeliin ja meditoimaan, kun tapasin ystävällisen ”karkkimiehen”. Silloin en vielä pitänyt blogiani, mutta kirjoitin siitä Okinawa-postauksessani.
Japanin pyhät paikat alkoivat loistaa kauneudellaan ja erityisesti niiden rauhallisuus veti puoleensa. Onhan niissä paljon eksoottisiakin piirteitä, mutta niissä minulle tuli myös hyvä, kotoisa olo.
Kioton pyhäköissä pääsin ihailemaan myöhäissyksyn kirsikankukkia, ja olin täysin myyty.
Vuoden 2020 alussa pyhäköistä ja temppeleistä tuli entistäkin tärkeämpiä paikkoja minulle. Sumiyoshin pyhäkkö Fukuokassa oli se lähin, niin sanottu kotipyhäkköni, jossa kävin lähes päivittäin.
Sovin sen portille treffejä ystävieni kanssa, kävin katsomassa kabuki- ja nō-esityksiä, maistelemassa alkoholitonta sakea, ihmettelemässä uuden vuoden juhlintaa. Se oli kuin keskus, joka veti puoleensa. Joka rauhoitti, mutta myös tarjosi viihdykettä.
Päiväohjelmani Fukuokan koronakeväässä saattoi olla pelkästään se, että käyn kävelyllä jonkun uuden kaupunginosan pyhäkössä – ja kenties matkalla piipahdin jossain teehuoneessa.
Yritin muistaa, milloin ja mihin suuntaan porteilla pitää kumartaa. Kuinka monta kertaa käsiä pitää läpyttää ja mihin kolikon voi heittää. Hengitin rauhallisesti ja rukoilin.
Toisinaan päädyin japanilaisiin teemapyhäköihin, joissa on tapana rukoilla vaikkapa rakkauden tai menestyksen eteen.
Ostin onnenlipukkeita ja valokuvasin kauniita kulmia, suurimmaksi osin ulkosalla. Viihdyin ja sain silti kaipaamaani turvaa. Lämpöä keholle ja mielelle. Oman meditaatiohetkeni.
Mistä löytyisi paikka hiljentymiseen?
Mutta minnepä sitä menisi täällä Suomessa, kun jonkun hengellisyyden kaipuu iskee? Ei ole japanilaisia pyhäkköjä tai temppeleitä lähikulmilla.
Vaikka menisin Kampin hiljaisuuden kappeliin rauhoittumaan, en saa sieltä vastinetta henkisyyden etsintään ja hengellisyyden kaipuulleni.
Luterilaisessa kirkossa tulee ahdistava olo. Tuntuu, että siellä puhutaan vain synneistä ja käskyistä. Saarnataan, kuinka syntisiä olemme – ja niinhän me olemmekin. Kaikki tekevät syntiä joskus, mutta tarvitseeko sitä korostaa ja osoittaa sormella.
Täysin toisenlainen olo tulee Japanissa, jossa hyväksytään kaikki uskonnot eikä hengellisyyttä tyrkytetä. Shintolaisuudessa on jumalia joka paikassa, mutta silti se ei tunnu uskonnolta. Buddhalaisuudessakin korostuu kultainen keskitie, oma ajattelu ja valaistuminen.
Hassua tietenkin on, että tässä ajassa kaipaan rauhoittumista ja jopa hiljaisuuden retriittiä, vaikka korona-aika on tuonut välillä ihan liikaa hiljaisuutta ympärilleni. Moni ystäväni on tehnyt tänä syksynä omatoimiretriitin muun muassa Valamon luostariin.
Ehkä tässä ajassa ihminen kaipaa vahvistusta omalle olemiselleen ja hiljaisuudelle.
Joissakin seurakunnissa on tarjottu hiljaisuuden retriittejä koronatilanteet huomioiden, mutta eipä joku ”anteeksi saaneina” -retriitti kovin puhuttele henkilökohtaisesti. Jo tuo nimi on minusta luotaan työntävä.
Miksi suomalainen kirkko ei järjestä enempää ulkotapahtumia? Varsinkin näin kaamoksessa kaikki piristys tulisi tarpeeseen.
Kauneimmat joululaulut -tilaisuuksia voitaisiin pitää hyvin ulkona.
Kirkkoja voitaisiin valaista kaamoksen piristeeksi ja soittaa jouluista musiikkia samalla, kenties jopa järjestää jotain konsertteja. Joulurauhan julistuksia voisi olla pienemmilläkin paikkakunnilla, yksittäisissä seurakunnissa, jossa voidaan pitää väkimäärä nyt kohtuullisena.
Kaikki ulkotapahtumat loisivat lisää yhteisöllisyyttä ja vahvistaisivat kirkon roolia esimerkiksi näiden epävarmojen aikojen turvana. Ne voisivat myös nostaa kirkon imagoa ja tehdä siitä suositumman sekä tarjota turvaa heillekin, joilla on kynnys mennä kirkkoon sisälle.
Mutta ennen kuin näitä kirkon iloisempia ulkotapahtumia tulee, hakeudun mielelläni meren äärelle hiljentymään ja hakemaan voimaa.
Merellisissä maisemissa, lempimaisemissa, kaikki muu unohtuu ja maailma näyttää hetken levolliselta. Sellaiselta, josta nautin aina suosikkipaikassani eli Japanissa ja sen pyhäköissä.
Tämän postauksen kuvat ovat Uudenkaupungin Velhoveden rengasreitiltä, joka on 50 kilometrin pituinen saaristotie ilman lauttoja. Sen varrelta löytyy muun muassa ihania kalastajakyliä ja pieniä laitureita, joissa on helppo hiljentyä.
