”Uskallan ja rakastan” – kiitos kaikkien aikojen reissuvuosi 2019

”Matkavuoteni 2018 jää historiaan toistaiseksi kaikkien aikojen reissuvuotena. 

Vuodesta 2019 tuskin tulee samanlaista reissuvuotta, vaikka kuinka haluaisin.”

Vuosi sitten en sitten arvannut, millaisiin seikkailuihin vuosikymmenen viimeinen osuus minut viekään.

Kun kirjoitin tuon blogitekstin tasan vuosi sitten, minulla ei ollut vielä yhtään reissua tiedossa tälle vuodelle.

Haaveilin salaa vuorotteluvapaasta, mutta luulin, etteivät työvuoteni vielä riittäisi hetkeen tähän ”palkintoon”.

Tämän vuoden alussa lähetin varmistusviestin, ja työttömyyskassa laski heti työhistoriani. Se oli suuri yllätys: kasassa olikin jo 21 vuotta työelämää.

Vuorotteluvapaa, täällä sitä ollaan!

 

 

”Yksi on varmaa: jos saisin lähteä heti jonnekin, suuntana olisi Japani. Tokio, Okinawa, Fukuoka… mikä vaan kelpaisi.”

 

Nyt vuorotteluvapaani aloituksesta on kulunut neljä kuukautta. Käynnistin sen syyskuussa kiertämällä Balkania.

Viimeisen kvartaalin olen viettänyt Japanissa – ja millainen kokemus tämä on ollutkaan. Huh!

Viime vuosi saattoi olla määrällisesti elämäni matkavuosi, on tämä 2019 ollut kaiken puolin tärkeämpi (reissu)vuosi. Täydellinen päätös reissuvuosikymmenelle.

Kirjoitin kuukausi sitten, kuinka tämä syksy on tuonut jotain uutta rauhallisuutta. En enää kaipaa jatkuvasti uusia seikkailuja. Tässä ja nyt on hyvä olla.

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, tämä vuosi ja etenkin Japanin-aika on ollut eniten matkaa itseeni. Ilman tietoista vatvontaa.

Olen viettänyt aiemmin aikoja hiljaisuuden retriitissä, joogannut ja vieraillut temppeleissä. Olen yrittänyt peittää rauhattomuuttani ja etsiä uusia merkityksiä elämääni melkein hampaat irvessä. On ollut jotenkin pakko löytää onnea ja iloa, edes tyytyväisyyttä. Ja olen toki löytänyt kaikkea hyvää.

Tänä syksynä olen vasta huomannut, että paras tulee sitten, kun sitä lakkaa etsimästä.

Edessä on täysin uusi maailma, kun kiinnittää huomion kokonaisuuteen eikä vain yhteen asiaan, kuten vaikkapa onnellisuuden löytämiseen.

En haaveile enää uusien maiden valloittamisesta, vaikka en myöskään sano ”ei” seikkailuille.

Suurimmat onnen hetket olen tänäkin vuonna viettänyt ihmisten kanssa. Uusien ja vanhojen ystävien.

Japanissa olen ollut yllättänyt erityisesti siitä, kuinka helppoa nelikymppisenäkin on tutustua uusiin ihmisiin. Ystävystyäkin.

Myönnän, että jännitin tänä vuonna sitäkin, että miten minulle käy paikassa, jossa viihdyn pidempään ja jossa elän paikallisten kanssa kielitaidottomana.

Reissuillani olen kohdannut paljon ihmisiä, joille pitää osata sanoa myös hyvästit. Niin paikallisia kuin turisteja.

Mutta sitten on heitäkin, jotka pysyvät vierellä – vaikka voivat olla toisinaan kaukana.

Joskus minun on ollut vaikea päästää toista liian lähelle, koska olen etukäteen pelännyt menetystä. Mutta niin sen ei pidä mennä.

Aina on parempi, kun uskaltaa luottaa.

Kun on rohkea ja rakastaa.

 

 

”Japani on paikka, johon kiteytyvät kaikki vuoden 2018 ikimuistoisimmat hetkeni.”

 

Voin allekirjoittaa yllä olevan lauseen tänä vuonnakin. Päivittämällä vuodeksi 2019.

Kuinka helppoa ja rakastettavaa!

Törmään jatkuvasti kysymyksiin, että miksi tulin juuri Japaniin ja Fukuokaan viettämään vuorotteluvapaatani.

Reissuvuosikymmen-postauksessa jo avasinkin asiaa vähän.

Ensimmäisellä Japanin-vierailulla kävin Fukuokassa. Myönnän, että silloin kaupunki ei tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta.

Mutta Japani teki vaikutuksen ja halusin oppia tuntemaan paremmin tämän maan sekä kulttuurin.

Seuraavan matkani Japaniin varasin vain päivä ennen hetkeä, joka muutti elämäni. Veljeni kuoli tuolloin.

Japani antoi tuolloin turvaa ja tukea, vaikka en silloin tuntenut täältä ketään.

Vuoden 2016 elokuussa oli helppo paeta vellovia tunnemassoja Tokion vilkkaille kaduille sekä Osakan rauhallisiin puutarhoihin. Shizuokan teeviljelmille ja Kioton temppeleihin.

Jokaisella Japanin-matkallani olen kokenut tärkeitä, etenkin turvallisuuden, tunteita.

Vaikka olen aina jännittänyt, miltä paluu tuntuu. Toisinaan vähän, ja välillä vähän enemmän.

Olenko jo kyllästynyt Japaniin? (En.) Tarjoaako se riittävästi virikkeitä? (Kyllä.) Voinko enää kokea mitään yhtä rakastettavaa täällä kuin aiemmilla kerroilla? (Kyllä, jopa entistä enemmän.)

Vuoden 2018 keväällä ihastuin Fukuokaan. Lähtöni jälkeen kaipasin tänne lähes vuoden enemmän kuin mitään.

Silti pelkäsin vähän ja venkslasin. Tulenko vielä kolmannen kerran Fukuokaan? Vai pitäisikö minun viidennellä Japanin-reissullani vaihtaa jo maisemaa?

Onneksi tulin.

Tänä vuonna tämä kaupunki tuntuu kodilta.

Nyt on paikka ja hetki, jossa on äärimmäisen hyvä olla.

Vuosi 2019 on opettanut minulle ennen kaikkea, että

  1. Aina kannattaa haaveilla
  2. Aina kannattaa uskaltaa
  3. Aina kannattaa rakastaa ja elää omannäköistä elämää

Uskallan ja rakastan! Se olkoon elämänohjeeni tulevalle vuosikymmenelle.

 

Paljon haaveita, rohkeutta ja rakkautta sinunkin vuoteesi 2020.

Kiitos, että olet.
ヽ(♡‿♡)ノ

 

 

Postauksen kuvat ovat vuoden 2019 viimeiseltä viikonlopulta, jolloin kävin roadtripillä toisen kerran Itoshimassa.

Hakoshiman pyhäkkö Itoshimassa on kuuluisa paikka, joka on pyhitetty rakkauden jumalalle. Pieni silta vie pyhäkön suulle ja liukkaat kiviportaat alttarille, jossa rukoillaan romanssin ja muiden ihmissuhteiden puolesta.

Pyhäkön uskotaan myös parantavan korvaan liittyviä sairauksia. Hassua on, että tuona vierailupäivänä korvani aristivat ja luulin tulevani jo kipeäksi, mutta kipu menikin ohi.

Kommentoi postausta alla

%d bloggaajaa tykkää tästä: