Reilut kuusi kuukautta on nyt takana Oulu-elämää paluumuuttajana. Ensi viikon jälkeen jo seitsemän kuukautta.
Piti kirjoittaa heti toisen Oulu-kvartaalin jälkeen tämä postaus. Oli päässä monenlaisia ideoita.
Ne ajatukset häipyivät yhtä nopeasti kuin ensilumi Oulusta.
Täällä satoi tiistaina, 14. syyskuuta lunta, jota jäi maahan seuraavaksikin päiväksi. En ymmärrä vuodenaikoja, joissa kesän jälkeen tulee suoraan talvi.
Kuten, en ymmärrä vielä täysin tätä paluumuuttoani.
Joinakin aamuina herään unen pöpperössä siihen, että mietin, miksi en ole pakannut matkalaukkuani kotimatkalle ja moneltako juna Helsinkiin lähtee.
Kävelen työpaikkaani kohti askel kevyenä ja nautin maisemista kuin olisin Oulussa vielä lomalla.
Etenkin viime päivät olen tepastellut ehkä hieman kepeämmin, koska koeaikani loppui töissä. Sekin on yksi saavutus elämässäni.
Koska alkuun pelotti vähän: työelämässäni ei ole ollut koeaikoja eikä määräaikaisia työsopimuksia yli 16 vuoteen ennen tätä hetkeä. Toisaalta työelämässäni ei ole ollut kansainvälisyyttä ja monipuolisuutta näin paljon koskaan aiemmin.
Kannatti ottaa riski ja lähteä kohti tuntematonta. Tämä se vasta kehittää ja antaa uskoa siihen, että työasiatkin pidemmällä sopimuksella vielä järjestyvät.
Viitisen vuotta sitten en olisi uskonut tekeväni tällaista työelämässä. Saatoin kyllä matkustella ja reissata eksoottisissakin paikoissa, mutta arkeni oli pitkälti sidottu tiettyyn rytmiin.
En ollut alkuun sataprosenttisen varma edes tästä muutostani Ouluun; puhumattakaan joistakin ystävistäni, joiden mielestä saattaisin tylsistyä jo ensimmäisten kuukausien aikana pohjoisen pienessä kaupungissa.
Ei, täällä ei ole kyllä ollut tylsää sitten lainkaan. En ole kaivannut Helsinkiin.
Pääkaupunkiseudulla oli kyllä kiva piipahtaa kesälomalla. Oli ihana nähdä ihmisiä ja nähtävyyksiä, käyttää tuttuja palveluita sekä valita lounaspaikka runsaasta valikoimasta.
Mutta tulin Helsingistä Ouluun onnellisena. Tulin paikkaan, jossa tuntuu kliseisesti sanottuna kodilta.
Kaikki tutut kadut, talojen kulmaukset, äänet ja hajut tulevat kehooni ja saavat vereni virtaamaan tutussa rytmissä. Oulun tahtiin.
Oulu. Se pysyy ja muuttuu. Se kehittyy ja opettaa. Se antaa ja ottaa.
Niin, Oulu. Se pysyy ja muuttuu. Se kehittyy ja opettaa. Se antaa ja ottaa.
Sen jälkeen, kun kirjoitin ensimmäisen kvartaalin kuulumisia, on ympärilläni tapahtunut paljon. Arjen rytmi on ollut kyllä todella vaihteleva täällä Oulussa.
Oulu valittiin kesän korvalla vuoden 2026 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi.
Pandemiatilanne on ollut aaltoileva. Minulla ja suurimmalla osalla tutuistani on jo toinen rokote.
Festareillekin on päässyt juhlimaan. Kesäkuussa myrsky riehui ja kaatoi paksujakin puita sekä toi vesivahingon kellariin.
Kesä oli enimmäkseen ihanan lämmin, mutta silti se tuntuu aina lyhyeltä.
Syksy tulee aina liian nopeasti.
Pohjoisen syksy on värikäs. Ruskan värjäämää luontoa voisi ihastella vuorokauden ympäri kuten Japanissa hanamia.
Ei tarvitse lähteä Lappiin saakka, vaan ruska näkyy lähipuistossa. Siellä on näkynyt viime päivinä myös iloisia, haalariasuisia opiskelijoita.
He tuovat katukuvaan kaivattua eloa. Tämä aika on heille harvinaista iloa.
Juhlikaa, ihmiset!
Pimenevissä illoissa kaivataan erityisesti sosiaalisuutta, toisten seuraa ja riemumieltä.
Parvekkeilla ja pihoilla näkyy jo kausivaloja sekä kynttilöitä – niiden säihkeet ilahduttavat ohikulkijaa.
Auringonlasku tulee koko ajan aiemmin; jollain tavalla se on haikeaa, mutta myös kivaa. Ainakin nyt syyskuussa auringonlaskun aika on sopivasti koiran lenkitysaikaan. Hehkein illan valo löytyy kenties Hietasaaren rannoilta, jossa tämänkin postauksen kuvat on otettu.
Tällä hetkellä ei tarvitse valvoa puolelle öin tai pidempään nähdäkseen taivaanrannan hehkuvat värit, kuten vielä muutama kuukausi sitten.
Kohta tilanne muuttuu ja on kokonaan toinen: silloin pitää kiiruhtaa töistä tai käydä päivällä happihyppelyllä, jos haluaa nähdä valon. Mutta se onkin sitten kolmannen ja neljännen kvartaalin juttu se.
