Huhtikuu on kuukausista parhain! Tänäkään vuonna se ei ole pettänyt ja onneksi on vielä upeimman kevätkuukauden päiviä jäljellä. Okinawa oli loistava ja Fukuokan-viikkoni ovat olleet melkein yhtä hanamia. Kauneuden ja omotenashin nautintoa.
Omotenashi on käsite, joka kuvaa hyvin japanilaista meininkiä. Täällä Fukuokassa olen saanut kokea omotenashia oikein runsaalla kädellä. Sana tarkoittaa japanilaista palvelukulttuuria (joka poikkeaa paljon Suomessa totutusta palvelusta).
Olen alkanut tottua siihen, että Japanissa kauppaan astuttuani rivi myyjiä kumartaa syvään ja toivottaa tervetulleeksi. He kutsuvat länsimaalaista vierasta sanalla ”kawaii” (suom. söpö) ja pakkaavat ostokset kauniisiin riveihin sekä ojentavat vaihtorahat kahdella kädellä. Usein he saattavat jopa ovelle saakka ja hyvästelevät kumartaen.
Olen alkanut tottua siihenkin, että ravintolassa saa lämpimän pyyhkeen sekä parasta vihreää teetä. Aluksi se tuntui niin käsittämättömältä luksukselta enkä uskonut, että senchateetä saa santsata ilmaiseksi. Tai että pankkiautomaatilla paikallinen päästää jonon ohi ja sateenvarjon voi ripustaa toiminnan ajaksi sille tarkoitettuun paikkaan. Käsilaukun voi jättää ravintolassa huoletta pöydälle.
Omotenashi on tullut japanilaiseen arkipäivään teeseremonioista. Omote tarkoittaa paljaita kasvoja – niitä, jotka haluat näyttää ulkopuolisille. Nashin merkitys on ”ei mitään”. Yhdessä nämä tarkoittavat julkista toimintaa, joka tulee suoraan sydämestä. Aidosti, peittämättä, teeskentelemättä. Niin kuin mestari tekee teen yleisön edessä seremonian aikana.
Yhteen asiaan en ole vielä tottunut kunnolla: paikallisten tuomiin pikkulahjoihin. Japanilaisessa kulttuurissa on tapana antaa vieraille lahjoja. Olen saanut pieniä lahjoja niin treffeillä ja kahvilassa. Viimeksi viikonloppuna sain muun muassa Hachiko-kirjan, kun tapasin erään hauskan japanilaisnaisen. (Tällä kertaa olin itsekin varautunut onneksi pieneen lahjaan, joita kävin hamstraamassa Marimekon ja Aarikan myynneistä.)
Piipahdus vuodentakaiseen Helsinkiin
Se, miten tapasin tämän Hachiko-kirjan antajan, on pitkä juttu. Mutta koitan tiivistää sen:
Viime vuonna toukokuussa, eli keväällä 2017, olin Helsingissä japanilaisessa Kamome-ravintolassa. Pitkän sekä sekavan päivän päätteeksi halusin juoda teetä jossain muualla kuin kotona ja etsin iltakahdeksalta hyvää teepaikkaa, johon saisin ottaa koirani mukaan. Melko mahdoton tehtävä Helsingin keskustassa. Kivat kahvilat ovat kiinni tai niistä ei löydy teetä tai ne eivät ole koiraystävällisiä. Onneksi muistin Punavuoren Kamomen ja pääsin sinne koirani kanssa.
– Yksi shiba inu mahtuu aina sisään, meidät toivotettiin tervetulleeksi.
Kamomessa käy paljon japanilaisia turisteja, sillä se on tuttu paikka japanilaisen ohjaajan elokuvasta Ruokala Lokki. Shiba inuni herätti monen aasialaisen turistin huomion ja aloin jutella muun muassa Fukuokan läheltä olevan Masakon kanssa. Hän oli silloin vierailemassa Helsingissä. Sanoin, että tulisin ensi vuonna kenties Japaniin ja vaihdoimme osoitteita.
Olemme viestitelleet kuluvan vuoden aikana säännöllisesti ja Masako on kysynyt usein viime viikkojen aikana, että milloin tulen kylään hänen luokseen. Koska sosiaalinen elämäni on ollut täällä Fukuokassa vilkasta, en ole ehtinyt vierailla Masakon luona.
Masako kuitenkin halusi tavata minut ja saapui viikonloppuna Fukuokaan parin tunnin ajomatkan päästä. Olin jo otettu tästä hänen vierailustaan, puhumattakaan pienistä lahjoista sekä hänen suunnittelemastaan päiväohjelmasta.
Kävimme keskustassa muun muassa lounaalla yhdessä Fukuokan huippuravintolassa, johon oli ainakin puolen tunnin jonot. Tutustuimme vihreään teehen laadukkaassa teekaupassa. Kävelimme ja ajoimme bussilla pitkin Fukuokan katuja. Koko päivän kohokohtana minulle oli viikon toinen teeseremonia äärettömän kauniissa japanilaisessa puutarhassa.
Paperikilpikonna kahdessa minuutissa
Vaikka olin nauttinut mielettömästi jo edellisestä teeseremoniasta tällä samalla viikolla, niin täytyy myöntää, että Yusentei-puutarhan näkymät ovat jotain uskomatonta. Yusentei-puisto on mainittu monessa paikassa Fukuokan kauneimpana japanilaisena puutarhana.
Perheet, parit ja yksittäiset ihmiset olivat pukeutuneet kimonoihin sekä kiersivät upeaa puistoa. Osa syötti ahneita kaloja, jotka melkein uivat lammesta maalle ruuan perässä. Kilpikonnat ja sorsat uiskentelivat samassa lammessa sulassa sovussa.
Vesiputous solisi taustalla, linnut lauloivat ja tossujen hiissauskin oli mahdollista kuulla hiljaisessa tatamihuoneessa, johon matcha-annoksemme kannettiin. Turisteille tätä markkinoidaan teeseremonian miniversiona, mutta oikeasti se ei ole mikään seremonia. Tosin, ystävällinen henkilökunta opastaa mielellään ja he käyttäytyvät kuin olisivat seremoniamestareita.
Ihmettelin myös teetarjoilun yhteydessä olevia miniorigameja – ja pian viereeni ilmestyi japanilaisnainen, joka opetti minulle, miten paperista taitellaan minikilpikonna. Masako toimi tulkkina sekä kertoi mielenkiintoisia tarinoita muun muassa origamien merkityksestä ja historiasta.
Tämä oli yksi näytös siitä, että japanilaisilla on hallussaan todellinen omotenashi. Palvelutaito, joka toimii jo ennen kuin ihminen tajuaa edes pyytää jotain.
1 comment