Tanssi tanssi tanssi.
Luin elokuun viimeisinä lämpiminä päivinä Haruki Murakamin ihanan kirjan. Ja muistin taas, mitä kaipaan elämääni Japanin lisäksi.
Tanssia.
Menin tanssitunnille. Uudelle koululle, joka toi mieleeni lapsuuden tanssikurssit. Katossa hehkuivat valosarjat ja ikkunasta tulvi kaunista syyskesän valoa sekä upea merimaisema.
Lantioni oli aluksi jäykkä. Ensimmäiset bachatarytmit toivat kehomuistoja Dominikaanisesta tasavallasta ja Kuubasta. Sitten tuli mieleen Japani. Tietenkin.
Silmääni taisi mennä pieni roska ja ihokarvani alkoivat väreillä hassusti. Olin juuri oikeassa paikassa. Tanssin syleilyssä.
Tuossa olotilassa yleensä unohdan kaiken muun, kun yritän laskea askeleita musiikin tahtiin. Tanssi on minulle tavallisesti kuin meditaatiota. Se on myös kuin ensimmäisen skumppalasin jälkeinen hiprakka. Viinipullo, joka nautitaan ystävien kanssa ja joka tyhjentää pään.
Kyllä ne rytmit toimivat näillä tavoin tälläkin kertaa, mutta vain ihan lyhyen ajan. Mielessäni pyöri enimmäkseen Japani. Olin Japani-mindfulnessissa.
Muistin taas sen erinomaisen, seesteisen ja kevyen olon. Sen, jossa voin sytyttää kynttilät ja tanssia villasukissa pienten neliöiden tatamilattialla. Parvekkeella ja kylpyammeessa.
Kun peiton alla on samaan aikaan sopivan viileä ja lämmin. Tuntee olevansa kotona.
Niin vaikuttaa täydellinen tanssitunti – ja Japani.
Tiesin jo Japanista lähtiessäni, että kesästäni tulee vaikea. Tulee hirveä paluushokki ja jäätävä ikävä. Sellainen kaipuu, että voisi antaa vaikka keskisormensa, jos pääsisi nyt sinne takaisin.
Sama olla koko kesä 2020 töissä, ajattelin. Mainio etätyömahdollisuus salli työskentelyn missä tahansa rajojen sisäpuolella.
Raiteet tulivat entistä tutuimmiksi. Kotikaupunkini Oulu näytti parhaimmat puolensa. Sain viettää aikaa pohjoisessa asuvien ystävieni, perheeni ja koirani kanssa.
Hakeuduin vapaa-ajalla meren ääreen. Punaisten mökkien kalastajakylät viehättivät erityisen paljon tänä keväänä. Myös iltakävelyt rannalla auringon laskiessa tai hiljaisessa Helsingissä aamuviiden aikaan.
Kävin tarkastamassa lähes kaikki jutut, joissa vilahti sana Japani.
Kotona kokkasin japanilaista ruokaa riisinkeittimelläni ja silmäkulmastani tippui kyyneliä. Nautin japanilaista teetä käsi täristen kaipuusta. Hankin pala palalta muitakin lempiasioitani, jotka muistuttavat Japanista, mutta sitten huomasin olennaisen:
Mikään tavara ei tuo minua lähemmäksi Japania enkä saa Japania tänne. Elämykset ovat kivoja, mutta en saa niistäkään sitä samaa tunnetta, joka yllätti minut viime vuonna. Kun oli pitkästä aikaa olo, jossa ei kaipaa mihinkään muualle eikä mitään lisää.
Kesä 2020 oli kaunis ja se tarjoili tietenkin paljon iloakin.
Se oli erityisen nautinnollinen heille, jotka olivat kärvistelleet koronakeväässä. Ihmisistä pursuili hyvää mieltä. Todellista kesäriemua. Viime päivinä kesäraporteissa on leijunut viisaita oivalluksia ja tyytyväisyyttä.
Toisinaan mietin, että olenko ainoa, joka ei malta pysähtyä ja miettiä elämälleen uutta suuntaa – vaikka nyt siihen olisi hyvä mahdollisuus. Ja sitä myös jollain tavalla kaipaan vuorotteluvapaan jälkeen arjessani.
Mutta olen arkipäivästä paikallani kahdeksan tuntia töissä ja toiset kahdeksan tuntia sängyssä. Sen lopun haluan yleensä viettää muualla kuin kotikonttorissa, ainakin siltä tuntui tänä kesänä. Tahdoin tutustua taas paikkoihin, joista olin pitkään pois. Nähdä ystäviä sekä antaa auringon ja valon helliä.
Ympäristö tuntuu silti koko ajan väärältä, ja loppuvuodesta uhkaa tulla synkkä; otinhan kirkasvalolamppuni käyttöön jo heinäkuun sateisena päivänä.
Olen jaksanut pakertaa, kun ajattelin toiveikkaana, että pääsen lokakuussa lomalle. Mutta täydellistä lomafiilistä ei ole niin pitkään, kun rajat pysyvät kiinni, vaikka yritän jotain muuta itselleni vannoa kun pääsen kahden päivän viikonlopun viettoon.
Tällä kesällä on ollut kahdet kasvot, mutta en osaa sanoa, kumpi puoli on kehittynyt enemmän. Etsin yhä syvintä intohimoani sekä mielenrauhaa.
Mutta tiedän jo, että en kaipaa eksoottisia seikkailuja, matkustamista enkä uusien paikkojen valloittamista.
Yksi tuttu paikka riittäisi. Se, jonka kutsua ja kaipausta en pysty millään vaientamaan. Se, joka on täyttää ajatukseni noin 90-prosenttisesti jokaisena päivänä.
Se, jonka kutsua ja kaipausta en pysty millään vaientamaan. Se, joka täyttää ajatukseni noin 90-prosenttisesti jokaisena päivänä.
No, ehkä otsikossa on vähän kierteitä ja provosointia. Kaikki on elämässäni melko lailla hyvin; eihän tämä Japani-krapula voi kestää ikuisuuksiin.
Ja onneksi nyt on tanssi, lempeän valon syyskuu ja kaikki rakkaat ihmiset.
Ehkä jossain vaiheessa syksyä maltan sytyttää kotona kynttilöitäkin ja löydän kaipaamani olotilan.
Kuvat ovat Oulun elokuusta, 2020.
