Nyt itkettää: heippa hei, rakas Fukuoka!

Tämä kevät. Se on jatkunut ikuisuuden – enkä valita yhtään. Kevät 2020 toi kirsikankukkia elämääni jo tammikuussa.

Olen elänyt vaaleanpunaisessa kuplassani jo reilun kvartaalin. Olen pitänyt silmilläni näkymättömiä sydämenmuotoisia laseja, eivätkä ne ole suostuneet putoamaan päästäni kovin helposti.

Jatkuvan kevään lisäksi Fukuoka on ollut tällä reissulla pitkää joulua. Loputtomia onnellisuudenväreitä.

Kuin jatkuvaa synttäriä, vappua, uuttavuotta ja ruskan ilotulitusta.

Izakayojen ovilta nousevia höyryjä sekä ääniä. Karaokekoppien hikeä ja aamuneljään kestävää laulantaa.

Romanttisia joenrantakävelyitä kevätillassa. Uhkeina nousevia linnoja vehreissä puistoissa. Lintujen laulua. Niin viehättäviä japanilaisia puutarhoja, että voisin itkeä pelkästään ensimmäisen puun näkemisestä ja istua päivän niiden rauhassa.

Lasten leikkejä luumupuiden alla. Hämärässä kaduille nousevia ruokakojuja. Tuhansia valolyhtyjä niillä kojuilla, kauppakujilla ja temppeleissä. Pyhäkköjä, joissa seniorit käyvät auringonnousun aikaan, pukumiehet lounaalla ja perheet iltapäivällä. Solisevia putouksia. Pyhien paikkojen käsienpesualtaita ja pitkää ikää lupaavia lähteitä.

Alati viihdyttäviä pelihalleja. Pelikoneita hakkaavia teinejä sekä vanhuksia. Aamuun saakka auki olevia baareja. Kahden ihmisen seisomabaareja, joihin tunkeutuu viisi ihmistä. Ravintoloita, joissa saa pyydystää oman kalansa tai grillata paukkuvia ostereita. Ruokalistoja, joita käännössovellus ei osaa kääntää. Kokin suosittelemia annoksia. Vihreää teetä, jota saa juoda lounaalla loputtomasti.

Vihreiden teepeltojen aaltomaista jatkumoa. Vuosisatoja toimineita teehuoneita. Retrovaatteita myyviä kauppakatuja. Värikkäitä vihannes- ja hedelmäkauppoja. Paikallisten aamujumppatuokiot usvan seassa.  Viherkasvien peittämiä ovenpieluksia ja ikkunoita. Pyramidin mallisia, ohutkulmaisia, kaikenlaisia arkkitehtuurin ihmeitä. Katujen päällä roikkuvia kymmeniä sähköjohtoja.

Kimonoasuisia naisia hipsuttelemassa temppeleihin. Kauniisti puettuja lapsia puiston kukkaistutusten luona valokuvattavina. Kumaraselkäisiä naisia rupattelemassa lähikaupan edessä. Tehokkaasti toimivat konbinien kassat. Ruokakauppojen jäätävä viileys. Loputtomat valmisruokatiskit susheineen ja tempura-annoksineen. Joella puksuttava turistilaiva, jossa soi aina sama kappale – Stand by me.

Jättimäisiä männynneulasia. Kiemurtelevia puita, joiden ympärillä on kaulureita ja tukikeppejä. Valkoisia, keltaisia, sinisiä, punaisia kukkia jokaisessa nurkassa. Villapaitoihin puettuja puudeleita ja vapaasti vierellä tassuttelevia shiba inuja.

Tarkasti aikataulussa lähteviä ja saapuvia junia. Vanhoja höyryvetureita. Metroa odottavien ihmisten viivoittimen suoria jonoja. Askelmerkkejä ja opasteita. Liikennettä ohjaavia herroja. Valkoisilla pitsikankailla sisältä verhoiltuja takseja. Keskiovesta sisään ottavia busseja.

Kuljettajia, joiden muriseva ääni kertoo, milloin linja-auto pysähtyy liikennevaloissa. Täysillä huutavia baarien sisäänheittäjiä. Kauppojen hyllyjen välissä olevia mainosnäyttöjä, joiden kova ääni säikäyttää. Juoma-automaattien jatkumoita.

Valkoisen hiekan rantoja, joiden kirkkaus sattuu silmiin ja iskee sieluun. Rouheita kallioita, joita merivesi on hionut vuosituhansia. Ryöppäyksinä rantaan saapuvia aaltoja, jotka kastelevat hetkessä jalat. Keskittyneitä kalastajia. Kärsivällisiä kissoja, jotka odottavat välipalaansa. Innokkaita meriaarteiden etsijöitä. Päivänvarjojen alla kulkevia naisia, jotka puhuvat kovaa. Hitaasti eteneviä pareja, joiden välissä on sentti ilmaa ja kädet hipaisevat toisiaan, kun kukaan ei näe.

Niin paljon kaikkea, ettei aina ymmärrä tätä kauneutta. Sydämellisyyttä. Onnellisuutta.

Vaikka luettelisin nyt Fukuokassa ja Japanissa kokemani kaikki ihanuudet, en pysty kuvailemaan sitä tunnetta, joka minulla on ollut ja on yhä sisimmässäni.

Kun ensimmäisen kerran lähdin Fukuokasta, ajattelin, että ihan kiva paikka. Mutta tuskin tulee enää käytyä, pohdin silloin.

Annoin kuitenkin toisen mahdollisuuden. Jotain niin söpöä tässä kaupungissa on, että halusin takaisin, vaikka Japani on täynnä kivoja paikkoja – kuten ensirakkauteni Tokio. Fukuoka on tosin myös Tokiota edullisempi ja paljon pienempi, mutta silti suurkaupunki.

Lähdin täältä toisella kertaa kyynelehtien, mutta en ollut yhtään varma, palaisinko enää koskaan tänne. Jospa olin jo nähnyt kaupungin ja kokenut siellä parhaimmat hetkeni.

Mutta vetovoima kävi liian suureksi. Otin riskin ja tervehdin Fukuokaa uudella asenteella.

Olin valmis tähän elämäni seikkailuun! Sellaiseen, joka tehdään vain kerran elämässä.

Ja se seikkailu tykittää ja tuntuu vatsanpohjassa muljahteluina. Se saa nauramaan ja itkemään samaan aikaan. Tanssimaan ja laulamaan.

Se poistaa ruokahalun, ja se kasvattaa sitä. Se on toisinaan kuin vastaan tuleva herkullinen annos, josta ei voi kieltäytyä.

Se tuntuu edelleen joka solukossa. Sormenpäissä ja varpaissa.

Tuhansina kuvina verkkokalvolla. Mielihyvänä iholla ja onnenväristyksinä koko kehon läpi.

Fukuoka – se ei lähde kropastani eikä mielestäni, vaikka sulkisin silmät. Näen unia. Olen saanut elämää sapattiaikani unelmieni paikassa.

Tämä reissu on täyttänyt sieluni ja matkalaukkuni sekä tyhjentänyt pankkitilini. Se on pitänyt valveilla aamuun saakka ja tuudittanut parhaimpiin uniin. Se tuoksuu ympärilläni ja maistuu huulillani.

Nessuja on kulunut, ja niitä on mukana paluumatkallakin. Paljon. 

Nyt itkettää, vaikka lähtö on vasta huomenna.

Epäilen: tuskin tämä tunne lähtee koskaan pois. Ja se saa jäädäkin leijumaan sisimpääni.

Fukuoka – se on osa minua. Se tuntuu kodilta.

Voimapaikalta. Onnen ja ilon keskukselta.

Täällä, jos jossain, sydämeni viihtyy.

 

3 comments

  1. Anna kyynelten tulla, ne kirkastavat ihanat muistosi syvälle sydämeen. Rohkea sinä! Uskalsit lähteä ja ottaa kaiken vastaan. Ihailen! Ja vielä kiitän, että olet jakanut tuota kaikkea ihanuutta lukijoillesi. Henkeä salpaavan (voiko korona-aikaan sanoa näin) kauniita kuvia ja tunnelmia. Kuvistasi ja teksteistäsi välittyy hienostunut kauneus, jota Japani on tulvillaan. Se pitää nähdä erityisin silmin, sinulla se katse kauneuteen on. Olet tuonut paljon iloa ja hyvää mieltä, kun omat matkat ovat nyt matkoja oman pään sisällä. Jokainen blogivierailu on ollut itselleni pieni nojatuolimatka Japanin tunnelmiin, maisemiin, makuihin ja tuoksuihin. Ps. Viimeksi kun lähdin Japanista, ostin kaikkea pientä mukavaa Daisosta. Pistin ostokset vaaleanpunaiseen Daison pussiin ja kotona perimmäiselle kaapin hyllylle. Silloin tällöin käyn kurkkaamassa pussiin ja otan sieltä jotain hauskaa tyyliin ”ainiin, tämmöinen ihanuus” ja saan Daison kotiini aina uudelleen ja uudellen. Hullua, mutta hauskaa!

    1. Arigatoo, eMaarit. 
      Mikä upea Daiso-vinkki. Tuon otan käyttööni, jos ja kun joskus vielä Japaniin matkustan.

      En yleensä innostu pienistä tavaroista, mutta jostain kumman syystä sadan jenin kaupat kiehtovat. Niistä löydän yleensä myös monia keittiötarvikkeita, joita Suomessa ei ole tai täällä saa maksaa niistä reilusti enemmän. 

      Paljon hyviä nojatuolimatkoja sinullekin tähän kummaan kevääseen! 🙂

Kommentoi postausta alla

%d bloggaajaa tykkää tästä: