Olen tavannut elämässäni miehiä, joilla on hauskoja must-juttuja matkalla. Niitä on ollut kiva seurata, livenä tai somessa. Ne paljastavat myös paljon ihmisestä itsestään. Yksi haluaa muun muassa nähdä kaikki paikalliset stadionit, toinen metsästää maailmanperintökohteita, kolmas etsii harvinaisia autoja.
Nämähän ovat ihan perusjuttuja. Onhan minullakin omani. Käyn tarkistamassa mielelläni paikallisen otsatukkaindeksin ja matchakahvilan. Haluan nähdä uuden paikan ensimmäisenä lintuperspektiivistä sekä auringonlaskun. Monta kertaa.
Eräs mies kertoi aikoinaan vähän jännemmästä ”matkabongauksesta”, jonka omaksuin heti, mutta se on jäänyt tällä opintovapaallani täysin pimentoon. Hän nimittäin hehkutti, kuinka mahtavaa on käydä paikallisessa pesulassa.
Itsepalvelupesula. Yleinen pyykkitupa. Kolikkopesula. Rakkaalla pesupaikalla on monta nimeä. Kun matkustin ja asuin aikoinaan paljon Kanadassa, käytin näitä pesuloita, jos ei ollut muuta tarjolla. Ja ah, siitä lähtien tietyntuoksuinen, raikas pyykki on tuonut aina mieleeni Kanadan – mutta vain jos olen sen itse pessyt pesulassa.
Tällä reissullani Kanada-ilmiötä ei aiemmin ole tapahtunut. Aasiassa on niin helppo ja halpaa viedä vaatteet pesulaan, joten en ole ennen Taiwania tarvinnut kolikkopesuloita. Olen käyttänyt Airbnb-majoitusten pyykkikoneita tai majapaikkojen yleisiä pyykkihuoneita. Nykyisessä hostellissani on myös tarjolla pesupalveluita, mutta olen bongannut pitkin Taipeita niin monia pesupaikkoja, että halusin ehdottomasti mennä sellaiseen fiilistelemään.
Vaatteiden tuoksu, rauhoittava hetki, uusien ihmisten tapaaminen. Muun muassa nämä kolme syytä tuttavani aikoinaan luetteli, kun keskustelimme kolikkopesuloista. Siinä missä kotona on helppo laittaa pyykkikone päälle ja touhuta samalla muita juttuja, matkalla on pakko pysähtyä hetkeksi, kun vie pyykit itsepalvelupesulaan. Kukaan ei halua jättää suurkaupungissa vaatteitaan vartioimatta.
Se on vähän kuin pyykkitupameditaatiota tai ainakin -mindfulnessia, mies selitti. Toisinaan pysähtyminen voi tarkoittaa mielenkiintoiseen tyyppiin tutustumista ja jopa pesulaflirttailua. Kukaan ei myöskään pilaa vaatteitasi, kun peset ne itse, hän vakuutteli.
Se on niin totta. Laosin pyykkääjä kutisti uuden fleeceni noin kolmanneksella. Mekkoihini on tullut yllättäviä reikiä pesulapalveluiden jälkeen. Olen saanut pyykkini mukana Conversen sukkia ja muita alusvaatteita, jotka eivät minulle kuulu.
Alle 1,5 tunnin keikka
Taipein pesulat ovat iltaisin ylivilkkaita paikkoja. Ihmiset jonottavat niihin, että saavat pestä vaatteitaan. Paikan edessä jutellaan, ruokaillaan, nauretaan, jopa tanssitaan myöhään yöhön.
Moni itsepalvelupesula on täällä auki ympäri vuorokauden. Joten päätin yksi aamu, että menen heti heräämisen jälkeen pyykkikassini kanssa pesulaan, jotta saan koneen jonottamatta. Vilkasta oli taipeilaisessa pyykkituvassa kuitenkin jo seitsemän jälkeen aamulla.
Aamuruuhkasta huolimatta löysin onneksi yhden vapaan koneen ja pistin pyykkini sinne. Kolmesta erikokoisesta koneesta pieninkin oli erittäin tilava: sinne mahtui yhdeksän kiloa vaatteita ja pesu maksoi noin 1,40 euroa. Samalla hinnalla ostin paikan automaatista pesuainetta. Suurin kone olisi imaissut 25 kiloa.
60 asteen ohjelmaa koneet eivät tunteneet, vain 30 ja 40 astetta oli tarjolla. Vajaassa 40 minuutissa pyykkini olivat valmiit ja pistin ne kuivausrumpuun, joka tehokkaasti puolessa tunnissa kuivasi melkein koko matkalaukullisen vaatteita.
Romanttisia haaveita keskellä kirkasta aamua
Siinä, missä Taipein pyykkitupien edessä notkuu iltaisin nuorempaa väkeä, tällä kertaa pesulassa oli senioreita. He yrittivät puhua jotain minullekin, mutta enhän minä osaa kiinaa. Osa lueskeli päivän lehtiä. Osa myös jätti pyykkinsä ja palasi myöhemmin.
Lähikolikkopesulani palveluihin kuuluu juoma- ja peliautomaatitkin, joita jotkut papat takoivat innokkaana. (Kolikonvaihtopiste löytyy samasta paikasta.) Ja onpa kirjahyllyn vieressä myös miniakvaario viihdyttämässä, jos muuta ei keksi. Minä kuitenkin jätin kultakalat rauhaan ja katselin katuelämää sekä vaivuin pyykkitupahaaveisiini pesukoneiden huristessa ympärilläni.
Myönnän: minulla on pyykkituvista jokin romanttinen fiksaatio. Olen kai katsonut liikaa pohjoisamerikkalaisia elokuvia ja lukenut kirjoja, jossa mies ja nainen kohtaavat pyykkituvassa.
Haluaisin olla se nainen, joka tapaa miehensä raikkaalta tuoksuvassa pesutuvassa. Tuoksuissa ja tunnelmissa, jotka jatkuvat usvaisella kadulla monen korttelin päähän. Paikkaan, jossa pyykkikassit saavat jäädä hetkeksi narikkaan.
Tätä kohtausta ei nähty Taipein pesutuvassa, mutta mielessäni se on jo valmiina. Samalla muistin ja tulin niin onnelliseksi siitä miehestä, joka opetti pesulafilosofiansa. (Niistä pesulafantasioista ei ehkä ole luontevaa kertoa yksityiskohtaisemmin blogissa, ainakaan tällä kertaa.)
