Jokaisella paikkakunnalla on oma tuoksunsa ja tunnelmansa, jonka voi aistia jo lentokentällä. Uudella paikkakunnalla ne ovat hentoja lupauksia seikkailuista. Tutuissa paikoissa lentokenttä muistuttaa kodista, rakkaista ihmisistä ja asioista.
Yangonin lentokentällä Myanmarissa mieleeni tulee heti menneisyys. Ajan pysähtyminen jonnekin kauemmas, missä olen koskaan käynyt.
Viisumijonot ovat pitkät ja liikkuvat hitaasti. Jonossa seisoskelee vain muutama turistin näköinen henkilö rinkkoineen. Loput ovat selvästi paikallisia. Lähes kaikilla on päällään paikallinen hame, longyi. Miehilläkin.
Moni pureskelee suussaan betelpähkinää. Tuota piristävää luonnontuotetta, joka myös värjää hampaat punaiseksi.
Kahden tunnin jonotuksen jälkeen metsästän linja-auton, joka vie minut majatalooni Yangonin kiinalaiskaupunginosaan. Mutta kun näen edestä lähtevien bussien kapasiteetin, päätän ottaa lennosta taksin. Ihmiset istuvat bussissa päällekkäin, ruokakassitornit sylissään, käytävälle ahtautuneena vieri viereen. Siellä saisi taatusti myanmarilaisen kokovartalohieronnan, jollaista en nyt kaipaa.
Sovimme hinnasta etukäteen taksimiehen kanssa. Seitsemän euroa tunnin matkasta. Ruuhkat ovat auringonlaskun aikaan kuulemma kovat. Yangonissa asuu melkein viisi miljoonaa ihmistä ja kaikilla on uudet autot.
– Haluaisitko virkistävää pähkinää? Se ei ole huumetta, mutta vähän sinne päin, sanoo kuljettajani, kun hän näkee minun haukottelevan.
Itse hän jauhaa pähkinää ja sylkee sitä pois muutaman minuutin välein ikkunasta. Myanmarissa betelpähkinä aiheuttaa jo sen verran isoja ongelmia, että se haluttaisiin kieltää, kuski kertoo. Kadulla kannattaa varoa sylkijöitä, jotka heittävät suustaan pähkinänkuoria minne tahansa.
Kuulen myös paljon muita tarinoita Myanmarin nykytilanteesta ja historiasta. Onneksi kuljettaja puhuu englantia; saan häneltä vinkkejä myös nähtävyyksistä sekä majapaikoista.
– Chinatownissa on halvimmat majatalot, jos vain kestää sitä hulinaa. Siellä on niin sanotusti meno päällä 24/7, hän opastaa.
Kauppaa jalkojen juuressa
Yangon ei ole mikään biletyskaupunki. Täällä on muutama yökerho ja pubi. Lähiaikoina ovat tulossa muun muassa täydenkuunjuhlat, Valentine’s day ja kiinalaisten uudenvuoden bileet.
Paikalliset eivät örvellä alkoholin kanssa kadulla, mutta meteliä riittää, taksimies selventää.
Autoruuhkat jatkuvat koko kaupungin halki. Olin mielessäni ajatellut Yangonin jonnekin Balin ja Bangkokin väliin, ja uusien jättiautojen määrä hämmästyttää. Seassa vilahtaa vain muutama mopo. Niillä liikkuminen on kiellettyä Myanmarin entisessä pääkaupungissa.
Kiinalaisessa kaupunginosassa on meneillään iltamarkkinat. Kortteli toisensa jälkeen on täynnä savua, hedelmiä ja iloisia ihmisiä. Pisin markkinakojujen letka on jokirannassa.
Markkinat ovat edelleen käynnissä, kun aamulla lähden seikkailemaan chinatownin kulmia. En tiedä, katsoisinko ylös vai alas. Ylhäällä näkyy kaupungin mielenkiintoinen arkkitehtuuri, alhaalla kauppiaat ruokineen ja tavaroineen. Kaupanteko tapahtuu jalkojeni juuressa. Lähes kaikki myyjät istuvat maassa ja ovat levittäneet tuotteensa kankaiden päälle.
”Haluaisitko virkistävää pähkinää? Se ei ole huumetta, mutta vähän sinne päin.”
Kadut ovat selkeitä ja suoria, mutta ruuhkaisia. Markkinat jatkuvat kymmeniä kortteleita. Kulttuurien monipuolisuus on helppo huomata. Yhdellä kadulla on intialaisten kauppapisteitä, toisella kiinalaisten ja myanmarilaisten. Kaduilla on myös selkeät myyntiartikkelit: yhdellä myydään sähkötarvikkeita, toisella ruokaa, kolmannella vaatteita, neljännellä puhelimia ja niin lista jatkuisi pitkään, jos luettelisin näkemääni. Kaikkea löytyy – vanhoista lankapuhelimista uusimpiin iPhoneihin.
Välillä pitää tosiaan väistellä pähkinänsylkijöitä sekä vanhojen katujen heikkoutta. Yllättäviä koloja sekä huonosti kiinnitettyjä kaivonkansia on joka paikassa. Apua, en halua täällä kokea samaa kuin Dominikaanisessa tasavallassa.
Vaikka autoja riittää, meno on jollain tapaa rauhallisempaa kuin odotin. Moottoripyörät eivät pärise, ja paikalliset ovat erittäin rauhallisen oloisia. Missään ei kuulu kovempaa ääntä eikä liiketiloissa soi poppi.
– Me myanmarilaiset rakastamme rauhaa ja hiljaisuutta, sanoi taksinkuljettajakin.
Selfieitä munkkien kanssa
Pompin chinatownin katukauppiaiden seassa monta kilometriä. Piipahdan välillä kivaan teehuoneeseen. Ostan englanninkielisen sanomalehden ja istahdan puistonpenkille. Nurmikoilla näkyy nuoria pareja, lounasta nauttivia työntekijöitä sekä joitakin muuten vaan puistossa lepäileviä, lähinnä vanhuksia.
Askeleeni vievät Shwedagonin pagodaa kohti. Se on Yangonin ja koko Myanmarin tunnetuimpia nähtävyyksiä. Kultainen pagoda, joka on pyhitetty buddhalle sekä muille tärkeille buddhalaisille kuuluisuuksille.
Jossain pagodan nurkalla on liukuportaatkin, mutta en jaksa etsiä kuumalla ilmalla sitä sisäänkäyntiä erikseen. Otan kuuliaisesti kengät pois ennen ensimmäistä rappusta ja nousen portaita kohti myanmarilaisten pyhää paikkaa kengät kainalossani. Seuraavaksi menen läpi turvatarkastuksen ja sitten olen häikäisevän kultaisessa – ja kuumassa – paikassa.
Keskipäivällä pagoda-alueen marmorilattia on polttavan kuuma. Vain muutama paikallinen on kävelemässä, muut makoilevat temppeleiden varjossa. Pompin kuumia laattoja pitkin nopeasti varjoon, kun jalkapohjani tuntuvat kiehuvan ja alan selata alueen karttaa, kunnes viereeni tulee liuta opaspalveluja tarjoavia henkilöitä.
Sanon ei kiitos oppaille, mutta viereeni jää sinnikkäästi muutama paikallinen. Juttelen heidän kanssaan muun muassa politiikasta sekä uskonnoista. Vielä viisi vuotta sitten näiden puheenaiheiden läpikäynti olisi ollut Myanmarissa vaarallista, he kertovat.
Naapurikylistä vierailulle tulleet munkit haluavat ottaa kanssani selfieitä. Moni heistä on kiinnostunut Suomesta ja uskonnoistamme. Osa esittelee multimediatöitään, huippulaatuisia videoitakin, joita he tekevät digipajoissaan. Muita turisteja ei kuumana päivänä alueella näy. Lämpötila on +36 astetta varjossa, yli 40 astetta auringossa.
Sielun ravintoa työpäivän ajaksi
Paikalliset rakastavat kultaista pagodaansa. He pääsevät sinne ilmaiseksi. Turistin pitää maksaa sisälle noin seitsemän euroa – mutta se kannattaa.
Pitkästä aikaa minulle tulee taas semmoinen olo, että olenpa pieni ihminen suurten ihmeellisyyksien äärellä. Arviolta yli 2500 vuotta vanhan kultaisen pagodan lisäksi alueella on satoja mielenkiintoisia kohteita, esimerkiksi buddhan hiustupsuksi väitetty karvajäännös ja hammasjäännös.
Se suurin eli kultainen huippu loistaa auringon hohteessa aivan uskomattoman kirkkaana. Temppelin rakennusajankohtaa ei tiedetä tarkasti, mutta se tiedetään, että siinä on yli 8 000 kultalaattaa. Huippu on koristeltu tuhansilla timanteilla, safiireilla sekä muilla jalokivillä. Jokainen myanmarilainen buddhalainen pyrkii käymään Shwedagonin pagodassa vähintään kerran elämässään. Jotkut tulevat sinne useita kertoja viikossa.
”Ruumiin nälälle ei ole tilaa, koska sielu saa täällä niin hyvää ravintoa.”
Auringonlaskun aikaan alue alkaa täyttyä ihmisistä. Ihmettelen, että olen kiertänyt siellä jo puoli päivää enkä ole yhtään väsynyt enkä nälkäinen. Yhden tapaamani munkin mukaan se on pagodan vaikutusta; siellä ei kuulemma ole tilaa eikä aikaa ruumiin nälälle, koska sielu saa niin hyvää ravintoa.
Moni istuu alas patsaiden eteen ja alkaa rukoilla. Kymmenet siivoojat kyykkivät lattioilla ja hinkkaavat niitä luuduilla tai harjoilla. Munkit istuvat useita tunteja samassa paikassa meditoiden.
Illan hämärässä tuhansien kynttilöiden jono kiertää kultaista pagodaa. Buddhapatsaiden luona välkkyvät värivalot. Munkit kävelevät hitain askelin kohti yhteiskuljetuksiaan, joista uudet astuvat sisälle ja paikallisilla on piknikkejä lähellä olevassa puistossa.
Olen käynyt kymmenissä temppeleissä ja pagodissa tämänkin reissun aikana, mutta Shwedagonin kaltaisessa en ole aiemmin vieraillut. Ei ole ihme, että jotkut turistit jakavat sen kiertämisen vähintään kahteen päivään. Niin erilaiselta se näyttää päivällä ja illalla, vaikka sama ääretön rauhallisuuden ja kiitollisuuden tunne leijuu ympärillä kellonajasta huolimatta.
