Juhannus. Siinäpä on suomalainen juhla, jonka olen yleensä viettänyt kotimaassa.
Viime vuosina olen ollut mieluiten töissä. Toisinaan ystävien luona, mökeillä tai festareilla tai ihan hiljaisessa kaupungissa.
Harvemmin keskikesän vaiheilla olen ollut missään ulkomaanmatkalla. Ne reissut voi laskea yhden käden sormilla. Tukholmassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Saksassa ja sitten siellä eksoottisimmassa eli Siperiassa.
Sanotaan, että Siperia opettaa. Ja voi, että, kylläpä 3,5 viikon reissu Venäjän ja Mongolian läpi opettikin paljon. Eniten itsestäni. Matkakumppaneistani. Ohi kiitävistä maisemista, kulttuureista ja uusista tuttavuuksista.
Reissuystäväni olivat ottaneet junan viikkoa aiemmin Helsingistä; minä lensin perässä Kazaniin. Vastassa olivat ihanat ystäväni, iloinen hostellitunnelma ja kadut, jotka olivat repaleiset kuin pommin jäljiltä. Kunnon temppuratoja, joissa sai loikkia isojenkin kuilujen yli.
Samalla tuntui kuin olisin hypännyt suoraan hulvattoman, seuramatkalla olevan ryhmän kyytiin. Tavallista eksoottisemmassa paikassa. Kazanista kävimme päiväretkellä muun muassa Sviyazhskin saarella.
Sitten olikin junamaratonin aika: 3531 kilometriä ja 68 tuntia vaunussa numero 5.
Platskartin kimppahytit ja vessat – never forget.
Kolmessa päivässä ehti lueskella ja pelata korttia. Tutustua vaunun paikallisiin matkustajiin.
Juoda tymäkkää mustaa teetä ja ostaa asemien mummoilta piirakoita.
Pelkästään siitä junamatkasta olisi voinut kirjoittaa mininovellin. Sen verran jännä kokemus se oli.
Ennen keskikesän viettoa piipahdimme pari päivää Siperian Pariisissa, Irkutskissa, joka oli tuon pisimmän junailumme määränpää.
Irkutsk jäi mieleen kauniina ja kultturellina paikkana. Seuraavaksi matkasimme Baikalille.
Niin ikään Baikal-järvi jylhine maisemineen hurmasi. Ei ihme, että Olkhonin saarta sanotaan paikaksi, jossa olisi voitu kuvata Taru Sormusten Herrasta -elokuva ainakin maisemiensa puolesta.
Yövyimme pingismestari Nikitan kotimajoituksessa. Kiertelimme saarella ja nautimme muun muassa jouluisesta tunnelmasta glögeineen ja poropipareineen.
Kokonaan toinen fiilis oli Stalinin aikaisella vankileirillä, jossa kävimme myös.
Muutaman yön jälkeen lähdin saarelta pois, päivää aiemmin kuin ystäväni. Venäjän-viisumini oli merkitty loppumaan liian aikaisin ja halusin varmistaa, että pääsen pois maasta.
Tarkoitus oli palata Irkutskin kautta Ulan Udeen ja sieltä Mongolian Ulan Batoriin.
Irkutsk-Ulan Ude-matka meni sutjakkaasti reilussa seitsemässä tunnissa. Yöjuna oli täynnä sotilaita ja riehuvia miehiä.
Onneksi ravintolavaunu oli auki koko matkan, sillä yksin nukkumisesta platskartin yläpedillä ei tullut juuri mitään.
Junailua ehti kertyä reissulla yhteensä yli 4000 kilometriä. Loput 1000 kilsaa Mongoliaan menin bussilla. Retkikohteisiin ajettiin satoja kilometrejä, välillä jopa vähän harhaankin.
Toisinaan tuli loppumatkasta jopa ikävä junailua. Yllättävän helppoa se oli.
Kerrankin oli omaa aikaa pelkkään völläämiseen, kun ei voinut tehdä mitään muuta. Ei silloin vielä paljon puhuttu hitaasta matkustamisesta; enkä osannut sitä itsekään täydellisesti. Mutta olihan se kivaa. Tosin niitä vessoja ei ole ikävä.
Helteinen Ulan Ude ennen Mongoliaan saapumista oli hämmentävä ja samalla nautinnollinen vuorokauden stoppi.
Aluksi jännitti erkaantua muista, tutuista matkakumppaneista, mutta sitten taas muistin soolomatkustamisen riemut.
Meditoin temppelissä ja tutustuin paikallisiin. Nukuin pari tuntia hostellissa, jonka ovella lähtöaamunani moikkasin sinne saapuvia Suomen-ystäväni.
Lähdin 12 tunnin bussimatkalle, joka venyi reilusti.
Rajatarkastukset olivat tiukat, ja loppumatkan vieressäni bussissa istui mongolialainen tullimies – jonka kanssa vieläkin pidämme yhteyttä sosiaalisessa mediassa. Hän vei minut taksilla oikeaan hostelliin Ulan Batorissa ja antoi yhteystietonsa varuiksi.
Seuraavana päivänä, ystäviäni odotellessani, kävin muun muassa mongolialaisessa kampaamossa. Kahden viikon reissaaminen vaati otsatukan tasausta.
Sain eurolla pesun, leikkauksen ja kampauksen. Annoin tippiä niin, että koko hoito maksoi 1,50 euroa. Sen jälkeen sain vielä teet takahuoneessa.
Kuulin myös, että Mongolian pörssissä seurataan esimerkiksi paikallisen ylpeyden, kashmirin hintoja.
Ystävät tulivat, kun Suomessa vietettiin juhannusta ja lähdimme Mongolian maaseudulle.
Yövyimme jurtissa, joita varten laukkuihin pakattiin paljon lämmintä vaatetta, vettä, vauvanpyyhkeitä ja vessapaperia.
Neljä päivää elelimme ilman vettä, sähköä ja kunnon vessaa. Luonnon armoilla. Mongolialaisten hoiteissa.
Jo lähtö alkeellisille seuduille hieman hirvitti, mutta se kyllä opettikin paljon.
Näytti jotain muuta kuin turismia ja kiiltokuvaa.
Tuolla reissulla koin paljon hienoja kokemuksia, joihin tuskin yksin olisin uskaltanut: esimerkiksi kamelilla ja villihevosella ratsastamista. Ohi vilahteli tuhansia jurttia ja eläimiä, kansallispuistoja, muuttokuormia, mönkijätakseja.
Turistijurtista löytyi jopa karaokevehkeet ja kaapelitelevisio, mutta meidän majoituksemme olivat vaatimattomampia paikallisissa perheissä. Yhdessä kohteessa pääsimme jopa auttamaan jurtan rakentamisessa.
Se oli katsaus todelliseen nomadielämään.
Sadepäivänä pelasimme paikallisten lasten kanssa eläinten pienillä luilla pelejä jurtan lattialla. Yöksi laitoimme siskonpedit ja takerruimme toisiimme kiinni aavikon viileydessä.
Jos junien vessat olivat yököttäneet, niin eivät kyllä jurttakylien vessat jääneet paljoa toiseksi.
Suomen-ystävät lähtivät sitten kohti Kiinaa. Hieman harmitti, että oma loma oli sen verran lyhyt, etten päässyt sinne asti heidän mukanaan.
Mutta onneksi ehdin viettää tuon 3,5 viikkoa Siperiassa. Parhaassa seurassa, äärijännissä paikoissa.
Reissusta on nyt kahdeksan vuotta, ja se tuntuu ikuisuudelta. En blogannut silloin, vaan iskin jotain kuulumisia Tumblr-palveluun. Sieltä kävin katsomassa vähän apua muistini virkistykseksi, että osasin jotain kirjoittaa tästä elämäni juhannusmatkasta.
Kazan-Jekaterinburg-Krasnoyarsk-Irkutsk-Baikal-Ulan Ude-Mongolian aavikko-Ulan Bator.
Nyt tuollainen reittisuunnitelma olisi täysin utopistinen. Oli se vähän silloinkin, ja jää taatusti mieleen ainutlaatuisena keskikesän seikkailuna.
Reissuna, joka tehdään vain kerran elämässä.
