Ihastuin kerran yhteen kivaan asuntoon Helsingin Roihuvuoressa. Tuolla itäisessä kaupunginosassa, jossa on kaikenlaisia hauskoja tiennimiä – kuten Prinssintie, Lumikintie, Prinsessantie.
Nyt se asunto on pyörinyt mielessäni, kun olen käynyt tällä viikolla jo kaksi kertaa Roihuvuoren japanilaistyylisessä puutarhassa.
Olen tajunnut, että se asunto oli aivan tämän ihastuttavan puutarhan kupeessa.
Minkä keitaan olisinkaan saanut naapuriini, jos olisin muuttanut aikoinaan Roihuvuoreen. Mutta toisaalta, usein kaikki ne lähellä olevat asiat jäävät liian arkisiksi.
Kun kauneuden ja viihtyvyyden eteen joutuu tekemään ja näkemään hieman vaivaa, tuntuu palkinto paljon upeammalta.
Se palkinto on ollut viime päivinä Roihuvuoren japanilaistyylinen puutarha – joka on tällä hetkellä, toukokuun alussa, ehkä Helsingin upein paikka.
Siinä missä väki tungeksii vieressä olevaan Roihuvuoren kirsikkapuistoon, japanilainen puutarha on hiljainen. Väljä. Täysin zen. Se on vielä jotenkin karukin, kun kaikki kukat eivät ole päässeet puhkeamaan, mutta kaikessa siinä minimalistisessa olemuksessaan se on vaan niin viehättävä!
Voisin mennä sinne vaikka joka päivä, jos se olisi lähempänä. Samalla katsastaa hanamin tilanteen kirsikkapuupuistossa.
Nyt kun kevät on puhjennut kunnolla kukkaansa ja puissa on neitseellinen vihreys, japanilaispuutarha on kauneimmillaan.
Ympärillä ovat vaaleanpunaiset kirsikankukat. Linnut visertävät kauniisti. Ilta-aurinko luo lämpimän valon.
Semmoisen valon, johon totuin viime keväänä Japanissa. Semmoisen, jonka hämyssä on miellyttävä kulkea tänä keväänä täällä kotona, Suomessa. Semmoisen, jonka läheisyys ruokkii haaveita ja tavoitteita.
Oi, Roihuvuori! Ei tätä paikkaa turhaan kutsuta Pikku-Japaniksi.
