Oudon kevään ensimmäinen päivä

Kevätpäiväntasaus.

Monella japanilaisella on ylimääräinen vapaapäivä. Shunbun no hi.

Hokkaido on poistanut hätätilan edellisenä päivänä.

Aurinko nousee kello 6.19.

Katoilta nousee höyryä. Savupiipuista ja kosteilta pinnoilta.

Aamuauringon säteet maalaavat talorykelmät kullan eri sävyillä.

Naapurit ripustavat pyykkiä parvekkeillaan.

Koirien ulkoiluttajat, muut lenkkeilijät ja pyörälähetit näyttävät yhdeksännen kerroksen parvekkeelta kuin he olisivat jossain videopelissä. He kiertävät toisensa kaukaa. Jokaisessa korttelissa on vähintään yksi liikkuva hahmo.

Moottoriliikennettä ei vielä ole lähikaduilla. Junat jyskyttävät raiteillaan ja ensimmäiset lentokoneet kaartavat kohti kenttää, joka on ehkä maailman helpoin kaupunkikenttä. Vain 15 minuutin metromatkan päässä Fukuokan keskustasta.

 

 

Kun kahdeksan jälkeen kävelen bussipysäkille, liikenne on vilkastunut.

Autoja on pitkä jono kapealla kadulla, josta pääsee pääväylille. Tietyöt tukkivat risteyksiä.

Puutarhurit istuttavat kukkia, joita Fukuoka haluaa yhden jokaista asukasta kohti.

Lähes kahden miljoonan kukan urakka. Väriloisto on nyt komea.

Samalla kukkivat monet puut; odotetuin eli kirsikkapuiden kukinta on myös käsillä. Muutama kirsikkapuuyksilö on aloittanut jo kukintansa.

Tämä kevät on ollut outo monin tavoin. Viime viikolla Tokiossa satoi vielä lunta. Helmikuussa oli Fukuokassa lämpöä jopa +20 astetta.

Tänä aamuna kissat mouruavat. Nopeimmat pomppivat piiloon nurkan taakse. Lapset potkivat palloa puistossa. Vanhemmilla ihmisillä on kevyttoppatakit. Jotkut nuoremmat ovat uskaltautuneet pukemaan shortsit – villapaidan ja pipon kanssa.

Katualttarilta nousee suitsukkeiden tuoksu. Lierihattuinen mummo on polvistunut sen ääreen ja laittanut kädet yhteen rintansa eteen.

Myöhäisimmät baarista hoipertelijat palaavat koteihinsa. Vaimea diskojynkytys kuuluu läheltä.

Onhan kotitaloni vieressä yksi Fukuokan tunnetuimmista homobaarikeskittymistä. Pienimpiin seisomabaareihin mahtuu kaksi henkilöä. Kolme, jos oikein tiivistää.

Täällä tuntuu olevan jatkuvat bileet – ilman turvaväliä.

Linja-autossa on pyhäpäiväksi paljon matkustajia.

Liikenneruuhkaa on keskustassa kuin tavallisena päivänä.

Kaikilla ei ole vapaapäivää.

Olen pukenut maskini juuri ennen bussin tulemista. Hengityssuojaimia on ollut vaikea löytää 1,5 kuukauteen.

Onneksi kuulin tärkeän niksin paikalliselta apteekkarilta:

kun maskin pukee ensimmäisen kerran, sen sisäpuolen voi suojata nenäliinalla. Ja kun nenäliinan vaihtaa jokaisella kerralla, voi samaa maskia käyttää pitkään.

Kun joku yskäisee bussissa, kaikki kääntyvät katsomaan häntä. Hieman julmean ja pelokkaan näköisellä ilmeellä. Osa pyyhkii bussin penkin ja kaiteet omalla desinfiointiliinallaan.

Osa matkustajista horjuu bussin keskikäytävällä tasapainonsa varassa, koskematta mihinkään.

Bussikuski kuuluttaa liikennevaloissa ja bussipysäkeillä sekä niitä ennen möreällä äänellään, milloin auto pysähtyy ja milloin lähtee liikenteeseen. Ja mikä pysäkki on seuraavaksi.

 

 

Ajan tuntemattomalle alueelle. Uuteen kauppakeskukseen, jossa en ole vielä ollut. Palkkapäivä polttelee mielessä.

Tänään sain palkan ensimmäistä kertaa kuuteen kuukauteen. Olo tuntuu jotenkin juhlalliselta.

Tekisi mieli ostaa sitä ja tätä.

Hemmotella itseään synkkien uutisten viikolla vaikkapa uudella mekolla.

Samalla ajatuksissa käy, että pitää säästää lisää puskuria. Koskaan ei tiedä, pitääkö tällä reissulla vielä tehdä suurempia järjestelyitä, jotka syövät ylimääräistä rahaa.

Olen viettänyt alkuviikon seuraamalla Suomen uutisia. Olen jonottanut Finnairin asiakaspalveluun monessa kanavassa. Viettänyt tunteja puhelimessa ja tietokoneella, ja sitten jutellut hetken robotin kanssa.

Olen katsellut muita reittejä Suomeen, mutta nyt ei huvita lähteä seikkailemaan monen kentän kautta. Rajat voidaan laittaa kiinni hetkellä millä hyvänsä.

Viime päivinä ei ole huvittanut lähteä junamatkalle lähiympäristöön eikä edes matkustaa metrolla kaupungin toiselle laidalle. Kävelylenkit ovat venyneet pitkiksi.

Tänä aamuna halusin ottaa bussin, koska tiedossa oli aamiaistapaaminen enkä halua myöhästyä enkä olla paikalla niin sanotusti hiki hatussa. Tapaamme hiljaisessa ostoskeskuksessa toisella puolella kaupunkia. Merenrannan vieressä.

Sellaisen ihmisen kanssa, jonka tapasin uudenvuoden jälkeisenä hiljaisena päivänä sattumalta Tokiossa.

Lyhyen keskustelun jälkeen vaihdoimme Line-numerot.

Ajattelin, että siinäpä hauska tyyppi ja kiva puhua englantia, mutta tuskin enää näemme.

Noin kahden kuukauden jälkeen tyyppi laittaa viestin, että hän on tulossa Fukuokaan liikematkalle. Heti lentokentälle saavuttuaan hän halusi ensimmäiseksi nähdä minut.

Aamukahvit venyvät lounaaseen saakka. Vihreää teetä tuodaan pöytään varmaan viisi kertaa.

Kuulen toisen puheesta noin sata kertaa ”ano, ano, ano…”

Hmm, hmm, hmm…

Juttelemme kaikkea koronasta elokuviin ja Suomesta Japaniin. Hänen mielestään on outoa tavata suomalainen Japanissa näinä kriisiaikoina. Niin rentona, ja vieläpä pitkällä lomalla.

Japanilaisilla on korkeintaan kahden viikon kesäloma, hän sanoo. Näinä päivinä he eivät halua tavata julkisissa paikoissakaan.

 

 

Kyllä, viime aikoina paljon on peruttu menoja. Ei ole ollut tyttöjenpäivän juhlia, eikä tule hanaminkatselmustakaan tänä vuonna.

Tämän pitkän viikonlopun himmeli–origami-työpajakin peruttiin; olisin mielelläni opettanut taas japanilaisille ystävilleni himmelin tekemistä.

Mutta onneksi on ollut iloisiakin juttuja. Ystäväni kertoi äskettäin raskaudestaan ja kutsui kesäkuuksi häihin Fukuokaan.

Tokioonkin olen saanut monta kutsua, viimeksi aamukahviseuralaiseltani. Mutta myös muilta.

Tammikuussa lounastin Naritan lentokentällä mukavan tokiolaisen senioripariskunnan kanssa. Sen jälkeen vaihdoin viestejä miehen kanssa, ja hänkin kävi äskettäin täällä Fukuokassa. Hän kutsui kivaan teehuoneeseen ja vieläpä illalliselle mukavaan kalaravintolaan.

Hän näytti puhelimestaan kuvia Porvoosta, jossa hän oli käynyt pari vuotta sitten. Niiden kuvien jälkeen tuli kuvia maalauksista, jotka hän oli tehnyt valokuviensa perusteella. Tutut punaiset makasiinit Porvoon-joen varrella oli maalattu valokuvan tarkkuudella.

 

 

Shunbun no hi -päivä jatkuu kahvien jälkeen shoppailukierroksella. Se on lyhyt. En jaksa olla sisällä yhtään pidempään, vaikka kauppojen tarjoukset houkuttelevat.

Ulkona on lähes 20 astetta lämmintä, mutta myrskyisä merituuli tekee ilmasta superviileän. Tuuli on puhaltaa piponi pois päästä monta kertaa.

Katson selfieitäni ja hykertelen: taustalla aaltoileva turkoosi vesi tekee silmäni vaaleiksi ja myrsky pörröttää pääni sekavaksi leijonanharjaksi.

Taustalla uljaana kohoava Fukuokan torni on suljettu ja sitä voi ihailla vain ulkoa päin.

Valo heijastelee taloista kuin lasersäteinä. Meren kirkkaus on paikoitellen pistävä ja saa aikaan kyyneleitä. Laitan aurinkolasit päähän, mutta riisun nopeasti ne.

Ei täällä ole muillakaan arskoja päässä. Vain turistit pitävät niitä.

Lapset leikkivät rannoilla ja rakentavat hiekkakakkujaan. Grillikatoksista tulee monenlaisia tuoksuja.

Hymyilevät mummot istuvat kävelykeppeineen penkillä ja sanovat minulle ”konnichiwa”. Kävelijät nyökkäilevät.

Neljän jälkeen ihmisiä on ulkona enemmän kuin kauppakeskuksessa. Perheitä, pareja, vanhuksia, nuorisojoukkoja.

Ympärillä pyörii meren levoton raikkaus ja pysäyttävä kevätpäiväntasauksen valo.

Puoli seitsemältä aurinko on laskenut. Sitä ennen taivas on muuttunut vuoroin keltaiseksi, oranssiksi, roosaksi, liilaksi ja kirkkaanpunaiseksi.

Jos en seuraisi uutisia, en kyllä tietäisi mitään maailman poikkeavasta menosta.

Kamerassani on paljon kuvia merestä ja kukista.

Mielessäni niitä kuvia on enemmän. Kaikesta hauskasta ja kauniista, joiden ääreen olen viime päivinä hakeutunut.

Kevät 2020 on virallisesti alkanut.