”Irasshaimase!”
Tervetuloa kauppaan!
Tämä tervehdys kuuluu Japanissa joka paikassa, varsinkin lähikioskeissa.
7 Eleven, Family Mart, Lawson… Isoissa kaupungeissa on näitä kioskeja jokaisella kulmalla.
Kotini ympärillä niitä on peräti kolme, melkein yksi joka korttelin kulmassa. Kun kävelen reilun kilometrin Hakatan asemalle, on matkan varrella yli kymmenen konbinia.
Yläpuolella oleva kuva on lähimmästä konbinista, joka sijaitsee kotikatuni toisella puolella.
Onhan kyllä niin kätevää, kun lähikaupasta saa mitä tahansa ja se on auki 24/7.
Siellä voi myös tarvittaessa opiskella! Lähes jokaisessa konbinissa on pöydät eväiden syöntiä varten; mutta olen nähnyt siellä ihmisten nukkuvankin.
Yleensä lehtihyllyjen edessä on rivi miehiä, jotka lukevat siellä lehtiä. Jotkut jopa merkkaavat sivun, jolle pääsivät, ja tulevat seuraavana päivänä uudestaan. Kukaan ei hätistele heitä pois.
Konbinista saa kaikkea, mitä ihminen tarvitseekaan: kosmetiikkaa, asusteita ja jopa pukupaitoja, alkoholia, hedelmiä, jälkkäreitä, konttoritarvikkeita, ruokaa.
Vain kasvomaskit ovat tällä hetkellä loppuunmyytyjä. Muut hyllyt täyttyvät lähes koko ajan. Sieltä on helppo napata mukaan onigiri-riisipallot, banaanit, netflixsnäksit ja muut herkut.
Tiskin vieressä on usein paistopiste, josta saa kanaa, lihaa ja muita lämpimäisiä.
Suomalaisiin kioskeihin näitä japanilaisia lähikioskeja eli konbineja ei voi verratakaan. Jopa pienimmät suomalaiskaupat jäävät toiseksi – varsinkin siisteydessään.
Oi, toiset haluavat ottaa Japanista mukaan onsenkulttuurin, minä voisin ottaa teekulttuurin ja konbinit.
Mikä parasta, konbinissa voi käydä vessassakin ilmaiseksi. Niissä on yleensä aikataulutettu lista seinällä, milloin wc pestään. Puhtaus on huippuluokkaa.
Myymälän puolella on hyllyjä tiheässä ja ne ovat erittäin organisoituja. Uutuustuotteet ovat hyvin esillä ja tavarat ovat viivoittimen tarkkaan hyllyillä.
Myyjät pakkaavat ostokset nopeasti muovipusseihin. He laittavat sinne kosteuspyyhkeen ja syömäpuikot, jos asiakas ostaa ruokaa. He ovat valmiita lämmittämään ruoan mikrossa.
He kysyvät kanta-asiakaskorttia ja toivottavat hyvää päivän jatkoa.
Tästä kaikesta ja paljon muustakin japanilaisesta kulttuurista kertoo Sayaka Muratan kirja Lähikaupan nainen.
Kirja on käännetty vastikään suomeksi. Se kertoo Keikosta, joka on 36-vuotias sinkku ja konbinin osa-aikainen myyjä.
Hän on unelmatyöntekijä, joka on tyytyväinen pestiinsä ja tekee työnsä aina huolella. Hän ei ole koskaan seurustellut eikä hänellä ole ollut muuta työtä, vaikka hän on valmistunut yliopistosta.
Keiko on vähän erilainen lapsi ja aikuisenakin hän tekee vähän erikoisia valintoja – osin lähipiirinsä painostuksen alla. Keikon tuttavat ja perhe ihmettelevät, kuinka hänellä ei ole parempaa työtä eikä poikakaveria.
Kirja on samaan aikaan sekä hulvattoman hauska että järkyttävän surullinen. Se on kuvaus myös japanilaisesta yhteiskunnasta, jossa työhön sitoudutaan tiukemmin kuin mihinkään muuhun.
Kuulin äskettäin tarinan tuttavani tuttavasta, joka oli saanut käyttöönsä yllättäen koko lauantaipäivän itselleen. Ja tämä nainen oli ollut niin ihmeissään, ettei hän keksinyt, mitä voisi tehdä kokonaisella vapaapäivällä. Näitä tarinoita riittää Japanissa, jossa ihmiset eivät osaa pysähtyä. Liian moni tekee liian pitkää päivää.
Normaalin elämän käsitettä pohditaan Muratan kirjassa – joka oikeastaan on kuin novelli. Se on ohut ja helppolukuinen.
Toisin kuin Keikon elämä, jonka muut tekevät monimutkaiseksi. Nainen joutuu selittelemään muille koko ajan valintojaan. Häntä tarkkaillaan ja ohjeistetaan.
Lukukokemus on yllättävä ja monia tunteita herättävä. En yhtään ihmettelisi, jos tästä tarinasta tehtäisiin joskus elokuva. Mielelläni sellaisen näkisin.
Lähikaupan nainen, Gummerus, 4/5
