Elämäni valo ja seikkailujen jakaja: muistoja rakkaasta reissutoverista

Sinä saavuit elämääni melkein kuin sattumalta. Vaikka uskon, että kaikella on tarkoitus. Lähdit elämästämme myös yhtä yllättäen. Sinä, rakas reissutoverini ja sielunkumppanini. Paras ystäväni.

Tapasimme ensimmäisen kerran Lucian-päivänä vuonna 2014. Sinä olit heti elämäni valo. Ikigaini – syy herätä jokaiseen päivään, jonka sinä aloitit hymylläsi. Tai kellahdit selällesi, maharapsutuksia anoen.

Jännittävän automatkan jälkeen otit kodin ja sen lähikulmat heti haltuun nuuskimalla jokaisen kulman. Kutsuessani sinua kesken kotileikkien tulit luokseni selvästi hymyillen ja kellahdit selällesi rapsuteltavaksi. Välillä kellahdit muutenkin kesken leikkien ja otit pienet torkut.

Opetin sinulle kaksi sanaa, joista olit aina innossasi:

”Lähdetään seikkailemaan.” Ja totta vie, sinä osasit seikkailun taidon ja nautinnon lähes kaikkialla, missä kuljimmekaan.

Pyykkituvan riemut

Ensimmäisenä päivänä pääsit pyykkitupaan, jossa etenit rohkeasti äänekkäiden koneiden luokse. Löysit tyhjän pesupallon ja näytit maailman onnellisimmalta pennulta. Sen jälkeen pyykkitupavierailuistamme tuli jokaviikkoinen rutiini.

Sinä tosin olisit halunnut pyykkitupaan joka päivä ja monta kertaa. Jokaisen ulkoilun jälkeen katsoit minua anovasti pyykkituvan oven kohdalla. Opit tuntemaan pyykkituvat uusissakin kodeissamme ja rientämään niihin riemulla sekä vaatimaan pääsyä, vaikka ei ollut pyykkipäivä.

Levitin kotiini pissa-alustoja, mutta sinä revit ne riekaleiksi. Olit sisäsiisti heti. Muistan siivonneeni lattialta vain muutamat pissat ja kakat, kun olit pentu. Yritit aina puhdistaa ne jäljet itse. Kerran tulin kotiin ja sinä nuolit omaa ripuliasi.

Kävimme ensimmäisen puolen vuoden aikana ulkona kolmen–neljän tunnin välein. Hissimatkustaminen aluksi pelotti sinua ja halusit olla sen ajan sylissäni.

Avonaisiin kierreportaisiin et tottunut koskaan. Ei, vaikka talossa oli hissiremontti ja asuimme seitsemännessä kerroksessa. Ne kuukaudet tuntuivat raskailta, sillä kannoin sinut usein alaspäin ja joskus ylöskin. Omaan tahtiisi, ilman hihnaa sinä juoksit portaat vauhdikkaasti. Mutta sitä en voinut aina sinun antaa tehdä; yhdellä kerralla sinä juoksit naapurin avautuvasta ovesta sisään ja rallattelit iloisena vieraspaikassa hetken.

Myöhemmin kuljit kyllä avoportaita, mutta huomasin, etteivät ne olleet lempijuttujasi. Ellei kyseessä ollut luonnon helmaan rakennetuista portaista – sellaiset menit ylös ja alas aina loikkien.

Pentuaikojen kommellukset

Pentuaikanasi yritin rajata kotini puutarha-aidalla, jotta sinulla olisi pienempi tila käytössäsi ja tuntisit olosi turvallisemmaksi. Mutta jo ensimmäisen yksinolon jälkeen olit kiivennyt yli metrin korkuisen aidan ja odotit minua eteisessä lentokonekorvinesi sekä sheikkaavan takapuolesi kanssa.

Yleensä halusit kantaa suussasi palloa tai muuta lelua, kun olimme olleet erossa tai kylään tuli vieras. Kannoit palloa myös aamulla, kun heräsin ja menin kylpyhuoneeseen. Myöhemmin tulit pallo suussa sänkyyn touhukkaana, kun halusit ihmisen heräävän ja leikkivän kanssasi. Sitä sinä teit viimeisiin päiviisi saakka, ikään kuin olisit taas taantunut pentuajan villiksi riiviöksi.

Lempilelusi pupun sinä bongasit ensimmäisellä viikollasi kirpputorin ikkunasta ja kävimme ostamassa sen sinulle. Jäit usein katsomaan näyteikkunoiden ihmishahmoja. Ja sitten oli se suosikki-ikkunasi Helsingin Kampissa; se oli kissakahvilan ikkuna, jonka edessä olisit varmaan voinut viettää koko päivän. Lähes joka päivä halusit mennä sen ohi.

Sinä opit nopeasti Helsingin kadut, terassit, kaupat ja kahvilat. Myöhemmin tuli Oulun elämysten vuoro. Sinä istuit kanssani teellä. Sinä opit syömään pentuna kebabia, koska naapuriravintolan työntekijät antoivat sitä takaikkunasta tai laittoivat kotipakettiini oman pussinsa lihaa koiralleni.

Sinä olit kiinteä osa kaveriporukan tapaamisia myös after workeilla. Pari kertaa jouduimme poistumaan baarista nopeasti, kun olit vielä nuorukainen ja aloit rähistä toisille koirille.

Kaupunkielämän opit ja kahvilat

Sinä kävit kanssani Tinder-treffeillä. Jaksoit kävellä tuntikausia kiltisti hihnassa, jos deittitunnelma oli oikea. Kun treffikumppanini tuntui minusta oudolta, sinäkin huomasit sen heti. Nostit jalkaasi typerien miesten kengille. Yhdelle jopa ärisit. Sinä kuitenkin hurmasit silti aina kaikki. Pidit oman show-hetken kahvilan lattialla.

Toisinaan kävit tuijottamassa vieraiden ihmisten pöytiin ja haukahtamassa vienosti tyyliin ”ettekö huomaa minua”, kun et saanut mielestäsi tarpeeksi huomiota omasta seurastasi. Joskus olit tosi levoton ja laitoin sinut ulos odottamaan kahvittelun aikana, mutta sitä tapahtui onneksi harvoin.

Opimme tuntemaan koiraystävälliset kahvilat. Muutaman kerran sain myös yllättäviä vastauksia, kun kysyin, saako paikkaan tulla koiran kanssa: ”Periaatteessa meille ei saisi tulla lemmikkejä, mutta noin nätin ja hyväkäytöksisen koiran kanssa saat tulla.”

Sinä saatoit nojailla tuoliin tai makoilla kahvilan tuolilla monta tuntia. Katselit ihmisiä ja katujen elämää, myös kotona. Yritit välillä kerjätä namipaloja, mutta ihmisten herkuista et juuri välittänyt. Siksikin kanssani oli helppo käydä kahvilla, koska et vongannut tarjoiluja pöydästä. Kotona sen sijaan leipäjuustotutkasi oli tarkka. Jos leipäjuustoa oli tarjolla, menit sekaisin ja yritit hyppiä pöydälle. Myös voipaketin ottaminen jääkaapista sai sinut hereille, vaikka olisit ollut nukkumassa toisessa huoneessa.

Kuljit kauppakeskuksissa rinta rottingilla. Pörhistelit olemustasi vielä enemmän, kun ihmiset ihastelivat sinua. Olisit halunnut käydä joka päivä lemmikkikaupassa, joka sijaitsi aikoinaan lähikauppakeskuksessamme.

Iltaisin otit tavaksi, että kauppakeskuskin pitää kiertää ulkoa päin. Halusit aina viimeiseksi illalla tarkistaa reviirisi kulmat.

Reviirisi kasvoi ajan myötä. Pian se ylsi Stockmann-tavaratalon nurkille Helsingin keskustassa. Sen kulmia haistellessasi maltoit lähteä kohti kotia, jos meillä oli kiire. Sinun kanssasi kiire menetti usein merkityksensä. Sinä halusit haistella rauhassa nurkkia ja jäit katselemaan rantoja. Sinä et myöskään tyytynyt tekemään tarpeitasi lähelle kotia. Sopiva kakkapaikka oli vähintään kilometrin päässä kotiovelta.

Et missään nimessä halunnut sotkea omaa reviiriäsi. Entäpä, jos pieni oksa tai nuppineulan kokoinen kikkare omaa ulostetta jäi takapään karvoihin? Silloin huusit lujaa. Päästelit shibakiljuntaasi ja pyörit säkkyrää. Hän, joka ei tunne shibakiljuntaa, voi helposti luulla, että sinulla oli silloin tosi vakava hätä. Kyllä, turkkiisi kiinnittynyt havun neulanen saattoi sen kivun aiheuttaa sinulle.

Hyppäsit ennakkoluulottomasti ensimmäiselle metromatkallesi, vaikka metron hissi oli aluksi jännittävä ja halusit syliin hississä. Matkustit bussissa ja ratikassa sekä Suomenlinnan-lautalla heti kuin vanha tekijä. Et säikkynyt ratikoiden viiltävää jarrutusääntä koskaan. Makoilit ratikan keskilattialla etkä säikähtänyt, vaikka lattia liikkuikin allasi ratikan kääntyessä.

Osasit nousta ylös jo ennen omaa pysäkkiämme, ikään kuin tunsit oikean pysähtymispaikan ratikan ja metron liikkeistä. Bussissa olisit halunnut antaa kuljettajalle aina pusuja ja yritit hyppiä kuskin koppiinkin.

Aina kun kävimme kylässä ystävilläni, nautit uudesta paikasta. Pentuaikoina olit ehkä turhankin energinen ja seurustelu ihmisten kanssa keskittyi sinun puuhiisi. Myöhemmin opit rentoutumaan ja löysit aina oman nurkkasi.

Olisit aina halunnut kylään lempi-ihmistesi luo ja toisinaan myös katselit vieraita ulko-ovia toiveikkaana. Kyläily oli niin hauskaa sinusta. Kävit kanssani kampaamossa, ripsihuollossa ja hierojalla, joissa osasit ottaa rennosti.

Pappakin otti sinut mukaansa parturiin ja mummo omiin harrasteryhmiinsä. Oulun taidemuseosta sait jopa oman museokortin, joka takasi hoitopaikan museon takahuoneesta sillä välin, kun ihminen kävi näyttelyssä.

Mutta niin, se oma nurkkasi. Tykkäsit makoilla usein nurkissa. Ja pienissä tiloissa, esimerkiksi sängyn alla, naulakossa. Seinääni on jäänyt sinusta useita jälkiä, joita en varmaan pese pois ennen kuin joskus muutan asunnostani. Myös muutamia kynnenjälkiä jätit nykyisenkin ulko-oven pieliin täällä Oulussa, johon muutimme neljä vuotta sitten pysyvästi kanssasi.

Ovikellon soitto oli sinulle kuin lottovoitto. Vaikka opetin kuinka sinua hillitsemään itsesi ja olemaan hyppäämättä, niin en onnistunut siinä. Tervehdit aina jokaista kyläilijää hymylläsi ja shibatanssillasi. Halusit tuoda lelun, yleensä pallon, jota vieras sai heitellä loputtomiin. Etenkin pentuaikoina näytit viistoon menevät lentokonekorvasi kaikille kylään tuleville.

Sinulle sana ”tulee” oli yksi rakkaimmista. Pappa tulee. Mummo tulee. Ystävä X tulee. Nämä kuultuasi olit heti valppaana. Mutta valitettavasti kuulit ja luulit, että joku tulee, kun sanoin vaikkapa ”sade tulee” tai ”loma tulee”.

Matkustamisen jännitys ja junaseikkailut

Olimme ehtineet viettää yhteistä aikaa vasta kaksi viikkoa, kun pääsit pitkälle junamatkalle. Jouluinen ruuhkajuna Helsingistä Ouluun ja sen lemmikkivaunu täyttyivät äärimmilleen. Sinä piristit monen matkaa. Olisit halunnut leikkiä jokaisen lemmikkivaunun koiran ja kissan kanssa sekä nuolla matkustajien kasvot. Välillä nukuit sylissäni tai lattialla.

Vaunussa vierailevat lapset kutsuivat sinua pikkuketuksi. Yhden pissauksen taktiikalla jaksoit matkustaa kuusi tuntia. Perillä odottikin sinua talven ensimmäiset pakkaset ja täysin uusi paikka, jossa tykkäsit ryömiä sohvan alle ja käydä välillä lämmittelemässä saunassa. Se oli sinun mummolasi, jossa vietit lähes puolet ajastasi. Loppuvuosinasi enemmänkin.

Näit ja koit lumen ensimmäistä kertaa Oulussa. Pyörit ja hyörit pehmeässä lumessa riemuissasi. Sukelsit hankien alle ja kiipesit korkeille lumikasoille. Joka talvi sinä olit yhtä innoissasi lumesta. Kovinkaan lumimyräkkä ei sinua häirinnyt, vaan nämä niin kutsutut koiran ilmat näyttivät tuottavan sinulle riemua. Minä opin suhtautumaan inhoamiini lumisiin talviin toisella tavalla juuri kanssasi. Sinä olit onnellinen, ja se teki minusta onnellisen.

Henkilöautolla matkustaminen oli sinusta myös jännittävää alkuun. Istuit ja tärisit sylissäni ensimmäisillä matkoilla. Et halunnut hypätä itse tuolloin autoon sitten millään. Kun puolivuotiaana aloit luottaa autoihin, samalla halusit siirtyä takapenkiltä aina vain edemmäs ja lähelle kuljettajaa.

Helsingissä katselit kaihoisana mustia autoja ja voi sitä riemua, jos ohi meni samanlainen auto kuin ”papalla”. Näytit tunnistavan myös automerkin ja halusit haistella mustien mersujen ovia missä liikuitkin. Jos parkkipaikalla oli auto, jonka ovi oli auki, halusit hypätä sisään tai ainakin kurkistaa sinne.

Parin vuoden ikäisenä papan auton etupenkki oli sinulle varattu ja sellaisena se pysyi viimeiseen päivääsi saakka. Apukuskin paikalta katselit liikennettä ja maisemia. Joskus yritit nostaa tassusi kojelaudalle, kun näit vaikkapa poron tiellä. Saatoit seistä etupenkillä tuntejakin pitkillä automatkoilla ja jaksoit olla koko matkan ajan skarppina.

Myös junien kyttääminen oli lempipuuhaasi. Helsingissä et voinut ohittaa rautatieasemaa ilman, että kävit laituripihalla kurkistamassa. Teit kuperkeikkoja ja tanssit asemahallissa. Kiljuit epätoivoisesti, kun emme ottaneetkaan junaa, vaan kävelimme aseman ohi.

Töölönlahden hajut jäivät vähemmälle mielenkiinnolle, kun lenkillä katselit kaihoisasti junia. Saman alueen koirapuisto se vasta olikin täydellinen paikka junabongarille. Istuit usein yksin aidan vieressä katselemassa ohikulkevia junia.

Koirapuistojen kingi

Olimme onnekkaita ja meillä oli Helsingissä neljä koirapuistoa 1,5 kilometrin säteellä. Vietimme niissä ensimmäisinä vuosinasi enemmän aikaa kuin kotona. Sinulla oli tietyt parhaat kaverit, joiden kanssa painit useita tunteja putkeen. Etkä olisi millään halunnut lopettaa leikkimistä. Saatoimme olla toisinaan keskiyölläkin koirapuistoissa tai jo viideltä aamulla ihailemassa kesäaamun rauhaa aidatulla alueella. Lumimyrsky, rankkasade tai hellekään eivät haitanneet sinua, kun olit koirapuistossa.

Sinä olit aluksi tarkkailijan roolissa ja menit leikkeihin mukaan varovaisesti. Liian monen koiran leikit tuntuivat sinulle vähän haastavilta. Mutta myöhemmin menit rohkeasti niihinkin mukaan. Juoksit aidattua aluetta monta kertaa vauhdilla. Yleensä johtajana, joita muut seurasivat.

Parhaimmat hetket vietit bestiksiesi kanssa; he olivat yleensä paljon sinua isompia narttuja, jotka haastoit tosissasi. Olit viisi senttiä säkältäsi korkeampi muita urosshiboja, ja sinua luultiin usein akitan pennuksi. Ihan viimeisinä elinpäivinäsi sinua luultiin tuttuun tapaan shiban pennuksi.

Nuorempana jätit korvasi usein kotiin: luoksekutsuminen sekä -saaminen koirapuistossa veivät aikaa. Juoksutit minua muutaman kerran useamman tunnin jäätiköillä ja pehmeässä metsässä, kun et olisi halunnut vielä pois koirapuistosta. Arkiaamuisin en uskaltanut viedä sinua puistoon, sillä en halunnut myöhästyä töistä sen vuoksi, että ”en saanut kiinni koiraani”.

Eroahdistus ja psykologin luona

Parivuotiaana sinulle kehittyi eroahdistus syystä, jota en koskaan saanut selville. Aloit seurata minua vessaan täristen, kun huomasit meikkipussini ja lähtövalmisteluni. Katsoa napotit isoilla silmilläsi, joista aavistin pelon. Et innostunut enää aktivointinameista ja -leluista, joita jätin kotiini ennen lähtöäni. Yritit väkisin tunkea ovesta ulos kanssani. Jäit itkemään hetkeksi oven taakse.

Monitorini tarkkaili ja lähetti minulle hälyjä; et itkenyt pitkään. Mutta myöhemmin aloit syödä ulko-oven nurkkaa ja teit siihen lopulta ison jumppapallon kokoisen kolon. Vaikka suihkutin oven pieliin etikkaa ja sitruunaa, ja voitelin niitä wasabilla ja hammastahnalla, sinä jatkoit eteisen seinän tuhoamista.

Kävimme koirapsykologilla, ja teimme satoja – ellei tuhansia – harjoituksia kotona. Ammattilaisen mukaan sinulla oli tyypillisiä koirien ADHD:n piirteitä. Kokeilimme erilaisia lääkkeitä, mutta mikään niistä ei auttanut. Kävin katsomassa kanssasi pari koirien päiväkotia, mutta urosten puolelle olit liian machomainen ja narttujen puolella halusit nylkyttää kaikkia. Onneksi löysimme sinulle Helsingissä kivoja hoitajia, joiden luokse vein sinut ennen työpäiviäni ja joiden kanssa viihdyit myös hyvin.

Pennusta lähtien olit superpuuhakas. Nukuit vain muutamia tunteja yössä. Tykkäsit tehdä ääniä kolisuttamalla patteria tai uunin peltistä alaosaa, kun sinua ei huomioitu. Hyppäsit suorilla jaloilla keittiön pöydälle, vaikka keskellä yötä – ja se oli kiellettyä. Tottelevaisuuskoulutuksessa sinua ei motivoinut mikään palkka, eivät herkut eikä pallo. Yritit mieluummin metsästää perhosia ja käydä kerjäämässä huomiota muilta ihmisiltä sekä koirilta.

Yhden kerran karkasit luoksetuloharjoituksessa, vaikka ohjaajan mukaan yksikään koira ei ollut niin tehnyt hänen kýmmenen koulutusvuotensa aikana. Sinä olit ensimmäinen, enkä pitkästä liinasta huolimatta saanut napattua sinua, kun singahdit ohitseni kuin lentävä shiba inu. Seuraavat kaksi tuntia juoksimme perässäsi pitkin Kaivopuistoa. Pelkäsin, että juokset auton alle tai jäät liinasta kiinni ja aiheutat vaaran itsellesi ja muille.

Luulin, että tottelevaisuuskoulutus oli turhaa, sillä en osannut motivoida sinua tarpeeksi. Mutta vielä kymmenenvuotiaanakin sinä osasit kotona luoksetulon, paikallaolon ja seuraamisen sekä muita koulussa opittuja juttuja – silloin kun sinua huvitti niin tehdä ja kädessäni oli tarpeeksi houkutteleva palkka.

Olit yhtä hymyä, kun pääsit karkaamaan silloin tällöin ja juoksemaan niin nopeasti kuin tassuiltasi pääsit. Onneksi niin ei tapahtunut usein. Erään kerran pääsit avaamaan eteisen oven, kun puistelin mattoa ulkona. Asuimme silloin sisäpihan asunnossa, jossa oli oma sisäänkäynti. Juoksit portaat alas ja lähdit Kamppiin rallattelemaan. Näin jo mielessäni todella pelottavia kauhukuvia sinusta ratikoiden ja Mannerheimintien ruuhkassa.

Onneksi jäit juoksemaan ”vain” omaan kortteliisi. Pingoit täysillä korttelin ympäri monta kertaa. Kävit mutkan sisällä kebabravintolassakin, mutta sielläkään sinua ei saatu kiinni, kun vapaudestasi innostuneena pääsit luikkimaan nopeasti karkuun. Lopulta sain sinut houkuteltua leikkimään tyhjällä muovipullolla, kun olit yhtä läähättävää ja väsynyttä karkulaista.

Vielä viimeisten kuukausienkin aikana pääsit maistamaan karkulaisen elämää. Juoksit vaipat yllä pitkin mummolan maisemia, kunnes päädyit metsään huilimaan. Joku ohikulkija kommentoikin, että metsässä makaa kettu. Se läähättävä kettu olit sinä, jolla oli sininen vaippa.

Näistä karkureissuistasi on useampi muisto, joka nyt naurattaa. Pari kertaa sinua metsästettiin hotellin käytävillä yöpaita päällä, kun turvalukosta huolimatta sait huoneen oven auki ja pääsit livahtamaan. Onneksi ihmiselläsi oli säntillinen yöasu, kun päätit rallatella keskellä yöllä hotellissa. Yhdellä karkureissulla kaupungissa oli meneillään agilitykisat ja hotelli oli täynnä muita koiria, jotka innostuivat haukkumaan, kun sinä kirmasit käytävillä yöjuoksullasi. Anteeksi kisakoirat.

Kun olit nuorukainen ja viihdyit vielä yksin kotona, saavuin yhtenä päivänä keskelle kaaosta. Yleensä tulit ovelle vastaan lentokonekorvat ja hymy kasvoillasi sekä suussa lelua kantaen. Tällä kertaa tulit nopeasti ja läähättäen ovelle, josta lähdit juosten äkkiä pois. Vastassa minua odotti kaatuneiden tuolien rivi, lattialle vedetty päiväpeitto ja mattojen outo rykelmä. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Se selvisi nopeasti, sillä huomasin sinun jahtaavan kärpästä. Olit ilmeisesti jahdannut sitä koko päivän ja ”sisustanut” kotimme uudelleen siinä vauhdissa.

Yhdellä päiväkävelyllä sinua pisti ampiainen ja sen tapahtuman kuuli varmaan koko Kamppi. Kiljuit niin kovaa. Ääni oli sydäntä särkevää. Tassusi turposi ja kannoin sinut kotiin, jossa hoidimme pistoskohdan kuntoon. Sen jälkeen kärpäs- ja muut herhiläisjahdit jäivät vähemmälle.

Pentuna olit kova lämäilemään muun muassa tyhjillä muovipulloilla, korkeilla ja nuuskapurkeilla. Kutsuin sinua leikkisästi korkkikalleksi. Kaikki nuuskaa käyttävät olivat mielestäsi mukavia ihmisiä. Jos olimme puistossa hengailemassa ja sinä halusit tehdä tuttavuutta vaikkapa vieraan miesporukan kanssa, saatoin jo arvata, että joku heistä käyttää nuuskaa. Haistoit nuuskan ystäväni salikassista ja tuntemattoman taskusta. Tyhjä nuuskarasia oli kuin kiekko, jota tassullasi kuljetit liukkailla pinnoilla.

Lempiruokaasi oli tietenkin kebab ja juustot. Halusit syödä usein koirannappulasi yöllä. Mutta ne saattoivat pysyä kupissa useita päiviä koskemattomana. Sinä kannoit ruokasi yksi pala kerrallaan yleensä matolle, jossa söit makupalasi. Sinä kävit kätkemässä iltapalikkasi tyynyni alle. Joskus tyynyltä löytyi myös nakki. Päivän vanha lihapulla tyynyn alla oli melkoinen (haju)yllätys. Sinä olisit usein lenkillä halunnut mennä tiettyyn hotelliin, jossa vietimme kaksi uuttavuotta; epäilen syyksi siellä saamiasi leipäjuustomakupaloja.

Kirjastossa et saanut makupaloja, mutta siitäkin tuli suosikkisi Oulussa – saithan siellä usein rapsutuksia ja muuta huomiota. Ja kirjasto sijaitsee kauppakeskuksessa, jossa kävit mieluusti.

Jäit kiltisti odottamaan niiden kauppojen eteen, joihin ei saanut viedä koiria – vaikka eroahdistuksesta kärsitkin. Ulkona saatoit jäädä odottamaan yksin, mutta sisällä sinä pelkäsit yksinoloa. Ihan viimeisinä kuukausinasi osasit jäädä yksin kotiin hetkeksi ilman kovia ääntelyjäsi.

Piknik-seuralaisen elämää

Sinä olit täydellinen seuralainen piknikeille ja grillaushetkiin. Odotit kärsivällisenä omia eväitäsi. Aina niitä ei ollut mukanakaan. Mutta jaksoit viettää aikaa yleensä rauhallisena ystävieni seurassa. Joskus kävit laskemassa kuonosi jonkun reiden päälle ja tuhahtamassa.

Pienet ynähdyksesi kuuluivat arkiääntelyysi. Ja ai niin, nuorempana jopa ulvoit, kun näit hälytysajoneuvon. Mutta haukkumista et harrastanut ennen viimeisiä kuukausiasi kovinkaan usein.

Olit kotona toisinaan kuin kissa, joka liikkuu äänettömästi ja haluaa viettää aikaa omassa rauhassa. Parvekkeella tykkäsit nukkua vuodenajasta huolimatta.

Moni ihaili luonnettasi ja oli vaikea uskoa, että nuorukaisena sinulla oli ADHD-piirteitä. Toisinaan vedit rannoilla hiekkahepuleita ja merenjäällä omia vauhtispurttejasi, mutta niiden jälkeen vaivuit zen-tilaan. Hailuodon tärisevällä lautallakin makoilit kuin mikäkin patsas. Iltaisin tuulettelit palloleikeillä, joita olimme pennusta lähtien pelanneet yleensä taloyhtiön kellarissa.

Mummon ja papan uudessakin asunnossa opit pian vaatimaan päivittäisiä kellarihetkiä. Iltalenkin jälkeen hepuloit usein sisällä vielä niin, että sait päiväpeitteen pois sängystä ja sillä tavalla ”petasit itsellesi yöpaikan”.

Mummon ja papan kanssa kävit ahkerasti marjassa, jossa kaivoit pesäsi sammalikkoon poiminnan ajaksi. Kuljit heidän kanssaan tyytyväisenä Lapin retkipoluilla ja autiotuvissa. Joit vettä tunturipuroista ja tanssit pitkospuilla. Tassujesi kastumista vältit viimeiseen saakka; tosin nuorempana kävit jopa koirien uima-altaassa treenaamassa.

Lapin-reissuillasi annoit porotokkien kulkea vierestäsi ja jopa joidenkin yksilöiden hengailla rauhassa terassillasi. Vasojen kanssa olisit ollut valmis leikkiin, elleivät vihaiset porovanhemmat olisi keskeyttäneet hyppelyäsi. Oravien ja jänisten perään sinä olisit ollut aina valmis lähtemään. Joskus olit liian leikkisällä tuulella, ja joutsenet tulivat liiankin uhkaavasti kohti sinua.

Olin nähnyt shiba-meemejä, joissa koira laittaa jarrut päälle eikä seuraa lenkittäjäänsä. Ensimmäisten vuosien aikana ajattelin, että sinä et koskaan tekisi niin. Olit aina valmis lenkille. Kun kuulit valjaitasi edes koskettavan, olit salamana paikalla. Sama tapahtui, kun aloin pukea takkia. Olisit kävellyt ulkona loputtomiin. Kyllä, vaikka myöhemmin aloit osoittaa shibamaisen ”en tuu” -luonteesi. Pysähdyit, jos et halunnut samaan suuntaan. Painauduit maata ja joskus jopa selällesi keskellä katua. Ohikulkijat nauroivat, minua ei noissa tilanteissa naurattanut yhtään. Yleensä lähdit nopeasti liikkeelle, kun otin puhelimen esiin ja yritin dokumentoida tilanteen.

Kännykkääni ehti ilmaantua tuhansia kuvia sinusta. Yhden kerran puhelimeni tilttasi niin, että kuvat eivät olleet säilössä pilvessäkään ja menetin tuhansia kuvia sinusta. Mutta onneksi niitä ehti kertyä vielä lisää, ja sosiaaliseen mediaankin olen postannut sinusta paljon kuvia. Jostain kumman syystä laitoit usein silmäsi kiinni kuvienottohetkellä. Tai työnsit korvasi ilvesmäiseen asentoon. Sinä nauroit kotona ja ulkona usein, mutta en saanut noita hymyjä ikuistettua hyvin.

Pelot ja haasteet

Katselin äskettäin kuvaa sinusta, kun koit elämäsi ensimmäisen ukkosen ensimmäisenä kesänäsi. Ilmeesi oli täynnä pelkoa. Vinguit sisällä ja hyppelit ovea vasten. Sen jälkeen tuli monia ukkosmyrskyjä, jotka otit rennommin vastaan ensimmäisinä vuosinasi. Myös ilotulituksia katsoimme ensimmäiset vuodet parvekkeeltamme ilman pelkojasi. Niitä ammuttiin uudenvuoden lisäksi myös ilotulitusten SM-kisoissa ja kesätapahtuminen yhteydessä.

Eroahdistuksen jälkeen sinulle tuli ääniyliherkkyyden oireita, jotka pahenivat vuosi vuodelta. Uusivuosi oli pahin. Olimme monta kertaa hotellissa, joista Helsinki-Vantaan hotelli oli rauhallisin ja se vuodenvaihde meni loistavasti ilman lääkitystä. Sinä rakastit hotellien valkoisia lakanoita yhtä paljon kuin minä ja nautit olostasi pehmeällä sängyllä, vaikka naapurihuoneista kuului muiden rakettipakolaisten haukuntaa. Sinä tulit kylpyhuoneeseen loikoilemaan, kun minä makoilin ammeessa. Näin ikkunasta pääkaupunkiseudun ilotulitukset, mutta ne eivät kuuluneet huoneeseen ja sinä nautit staycationistasi.

Yksi huomio rennosta olostasi oli popcornin tuoksuinen tassusi. Kehosi eritti jotain maissinjyvän tuoksuista hormonia, kun olit täysin rentona. Tassusi tuoksu leijaili kotonanikin usein viikonloppuna; etenkin kun nukuimme selät vastakkain eikä herätyskello ollut soimassa seuraavana aamuna.

Viimeisimmän uudenvuotesi vietit mummon ja papan kanssa mökillä keskellä Kainuun korpea. Se oli heidän mukaansa yksi parhaista uusistavuosistasi. Pelasit palloa tyytyväisenä mökissä ja kävit ulkonakin keskellä yötä. Muutamat raketit eivät saaneet sinua hysteeriseksi.

Mutta tammikuun 2025 alusta lähtien sinun äänipelkosi voimistuivat niin, että huonoja hetkiä oli enemmän kuin hyviä. Kun sadepisarat löivät ikkunaan, menit sekaisin ja huusit. Juoksit ovelle ja hypit sitä vasten. Nousit pöydille ja kaadoit tavaroita, jotka normaalisti jätit rauhaan.

Tavallisesti olit hiljainen koira enkä kuullut sinun haukkuvan kuin kerran kuukaudessa, mutta pelkokohtauksen aikana aloit haukkuakin. Läähätit ja tärisit niin, että pelkäsimme sydämesi pysähtyvän. Sisällä halusit ulos ja ulkona usein sisälle. Toisaalta, ulkona et aina välittänyt niinkään sadepisaroista tai tuulen huminasta, kun pääsit kulkemaan omassa vauhdissasi eteenpäin. Kuuntelit kaivonkansienkin alaista elämää.

Lomareissuillasi et pelännyt sateen ääniä tai lumikasojen tippumista katoilta, kuten teit kotonasi. Sinä olit selvästi the reissukoira ja nautit uusista paikoista, vaikka ulkona olisi ollut mikä myrsky. Matkalaukun näkemisestä hepuloit innoissasi, kun luulit varmaan pääseväsi aina reissuun, kun laukku otettiin esille. Nuorempana olisit halunnut nuuskia kaikkien ohikulkijoiden matkalaukkuja.

Sinä olit bilekoirakin, joka ei antanut ystäväporukkamme karaokeiltojen häiritä uniasi. Vahvistimien vinkunastakaan sinä et ollut moksiskaan, vaan jatkoit normaaliin tapaan leikkimistä silloinkin, kun ihmistä sattui karaokemikkien kiertävä ääni korviin.

Yhtäkkiä aloit tänä vuonna pelätä televisioni ja föönin ääntä. Aloit täristä pyykkituvassa ja kotonakin pesukoneen huristessa, jota olit kuullut satoja kertoja. Hissin hyrinä ja aura-autojen kolina alkoivat myös pelottaa sinua.

Et juuri nukkunut öisin, vaan olit valppaana lähes koko ajan. Kovan äänen kuullessasi laskit allesi sisällä. Olit alkanut tehdä sitä noin vuosi sitten talvella. Keväällä ja kesällä olit sisäsiisti, kunnes taas viime syksyn sateiden saapuessa aloit lirautella. Öisin sinulle laitettiin jatkossa vaipat.

Sinua oli tutkittu aiemminkin. Olit saanut erilaisia lääkkeitä äänipelkoosi, mutta se ei ole pysyvä ratkaisu. Kävit homeopaatilla mummon kanssa, ja hankin toisaalta kaikki mahdolliset luontaistuotteet sekä apuvälineet. Luin artikkeleita koirien äänipeloista ja tein harjoituksia kanssasi. Laitoin Spotifysta soimaan lemmikkien rentoutumismusiikkia. Monta kertaa ja useita vuosia vaikeina hetkinä ennen tätä vuotta. Ennen tätä sydäntä särkevää hetkeä, kun piti tehdä elämäni vaikein päätös. En voinut antaa sinun kärsiä enempää.

Jatkuva, 24/7, pelko ei ole koiran elämää. Pelko on pahin. Se syö niin koiraa kuin ihmistä, vaikka muuten olisi hyvässä kunnossa. Ja sinähän olit sitä, fyysisesti huippukunnossa. Hait palloa ja lenkkeilit superreippaana viimeiseen hetkeesi saakka.

Kuka nyt lohduttaa?

Sinä olit rinnallani niin ilon kuin surun hetkissä. Et ollut mikään sylikoira, mutta vaikeat hetkeni sinä aistit helposti. Hyppäsit viereeni ja työnsit pääsi kainalooni, kun kerroin kyynelsilmin Japani-kaipauksestani ystävälleni puistonpenkillä. Sinä makoilit joogamatolla vieressäni, kun hengittelin ja odotin yt-neuvottelujen tuloksia.

Sinä tulit pallo suussa luokseni ja halusit selvästi piristää, kun tuskailin stressaavia työasioita tai podin sydänsuruja. Sinä kuuntelit huutoani, kun kuulin isoveljeni kuolemasta, ja kuljetit minua kaupungin rantoja pitkin seuraavat päivät. En osannut suunnistaa surussani, mutta sinä veit minut lempipaikkoihimme ja tuijottelin merta sinua halaten. Sinun ansiostasi en jäänyt kotiin murehtimaan, vaan oli pakko lähteä ulos.

Viimeinen halaus eläinlääkärin pöydällä jätti sydämeeni ison aukon. Se toi elämääni tyhjyyden, kaipauksen ja miljoona kyyneltä. Monta yhteistä retkeä sinun kanssasi jäi tekemättä.

Samalla olen kiitollinen kaikista niistä seikkailuista, jotka sain tehdä kanssasi. Sinä toit elämäämme paljon onnellisuutta ja rakkaita hetkiä, joita nyt muistelemme ilolla.

Kiitos rakkain Mikki, Yukiguni No Aki No Ichirou Go 20.9.2014–17.1.2025.