Mitä tapahtui, kun valvoin 60 tuntia putkeen?

Aluksi tärkeä muistutus: tätä ihmiskoetta ei suunniteltu etukäteen. Se tapahtui ihan vahingossa. Ja näin jälkeenpäin toivon todellakin, että en olisi joutunut sitä kokemaan.  Mutta muistan nyt ainakin taas tarkkaan, miten kehoni reagoi univelkaan.

Huh! Takana on kyllä äärimmäisyyksien marraskuu. Hiljaisuuden retriittiä. Silmät kostuttavaa avustusreissua. Ja nyt viimeisimpänä Balin tulivuorenpurkaus.

Keskiviikkona siis lähdin aamulla Balin kansainväliselle lentokentälle, joka oli suljettu. Mutta sain uudet lennot ja järjestin kyydin Jakartaan, josta lentoni lähtisi perjantaiaamuna. 48 tuntia ei kuitenkaan riittänyt Jakartaan ja lennolle ehtimiseksi; sen vuoksi olenkin tällä hetkellä toista päivää Jakartassa.

Vietin keskiviikkona 15 tuntia Balin lentokentällä. Suurimmaksi osaksi jonottaen Jakartan-bussiin. Välillä lentokenttä jo aukesi ja silloin jonotin hetken toiveikkaana uutta reititystä Balin kentältä, mutta turhaan. Balin lennot ovat vieläkin epäsäännölliset, erittäin täynnä ja niitä on peruttu tänäänkin.

Yli seitsemän tunnin jonotus palkittiin keskiviikkona illalla hieman ennen kahdeksaa, kun olin edennyt tuhansien ihmisten bussijonossa kärkeen. Silloin pehmeän bussin penkkiin pääseminen tuntui ihanalta.

Mutta kun bussi lähti Balilta ja joutui jo Kutan jälkeen matelemaan iltaruuhkassa, lauttaruuhkassa ja monessa muussa ruuhkassa, toivoin jo muutaman tunnin päästä, etten olisi sittenkään ottanut koko bussia. Kuljettaja ajoi välillä todella lujaa ja monta kertaa tiellä oli vähällä piti -tilanteita. Matkustajat kiljuivat, kun toinen auto meinasi tulla pari kertaa kylkeen tai kun bussi kaahasi mutkat suorina pikkuteillä. Ei hirveästi nukuttanut sinä yönä muitakaan matkustajia.

+24 tuntia hereillä

Ensimmäisessä pysähdyspaikassa naisten vessat olivat siinä kunnossa, että oksennus tuli melkein jo siitä hajusta. Ja kun kyykkyvessassa vastaan tuli eritteiden tulva lattialla ja niissä pörräävät kärpäset, heikko olo kasvoi. Varsinkin kun siinä vaiheessa olin ollut hereillä yli 26 tuntia ja päässä jo vähän surraa. Täytyy vielä mainita sekin, että jopa Siperian-junan kolmannen luokan vessat ovat kauheimmillaankin olleet luksusta verrattuna indonesialaisiin tienvarsivessoihin.

Siperian-junan vessatkin ovat luksusta indonesialaisiin tienvarsivessoihin verrattuna.

Tuossa vaiheessa elimistöni alkoi kaivata jotain erittäin energiapitoista ruokaa, kuten usein väsyneenä minulle tapahtuu. Ostin kokispullon ja pähkinöitä. Jätin paikalliset friteeratut ruuat paistopisteeseen, pehmeät suklaat hyllyyn ja houkuttelevat jäätelöt pakastealtaaseen, koska halusin minimoida pahoinvoinnin ja vessahädän riskin matkalla.

Samassa bussissa matkusti yllättäen toinenkin suomalainen nainen. Olin jututtanut häntä alkumatkasta ja ajatellut, että tekisin hänestä jutun tähän blogiini bussimatkan aikana. Mutta tuossa 26 tunnin valveilla olon jälkeen tajusin, että en enää jaksanut edes pitää kynää kädessäni kunnolla. (Terkkuja Rosalle; ehkä vielä nähdään jossain vaiheessa ja sitten teen sen jutun mielenkiintoisesta reissustasi sukellusohjaajaksi!)

+36 tuntia hereillä

Voihan ilmastointi! Bussissa oli koko ajan päällä melkoinen puhuri. Onneksi minulla oli muun muassa työyhteisöni lahjoittamat villasukat lämmittämässä.  Mielessäni kävivät välillä suihku ja sänky sekä lento Australiaan. Mutta muuten matkustaminen (eritysesti poikkeusolosuhteissa) on melkoista mindfulnessia; sitä ei ajattele paljon mitään muuta kuin siitä hetkestä selviytymistä. Edessä on aina uusi rasti, mutta sitä ennen voi tapahtua mitä tahansa, joten kannattaa keskittyä vain kuluvaan hetkeen.

Kun Helsingin Sanomat halusi haastatella minua, olin ollut valveilla yhtä soittoa jo melkein 38 tuntia. Bussimatkaa oli tehty jo 24 tuntia. En oikein muista mitään, mitä kerroin haastattelussa. Mutta onneksi sen voi lukea täällä.

Yritin torkkua ja nukahtaakin, mutta olen todella huono liikennevälineissä nukkuja. Uskon, että torkkuminen lempimusiikin tahdissa antoi voimia, kuten myös happihyppelyt kyykkyineen ja venyttelyineen aina kun bussi pysähtyi. Yksi kokis ja jäätee olivat 60 tunnin ainoat kofeiininlähteeni. En silti jaksanut lukea kirjaa, enkä tehdä mitään muistiinpanoja. En myöskään ottanut kuvia taukopaikoilla enkä bussissa, vaikka olen aina muutoin leikkimässä kamerallani varsinkin jokaisessa uudessa paikassa. En jaksanut yhtään mitään. Alkumatkasta juttelimme paljon ympärillä olevien ihmisten kanssa; loppumatkasta bussissa oli jo hiljaisempaa.

+48 tuntia hereillä

Kahden vuorokauden valveillaolon jälkeen kurkussani alkoi olla karheutta ja sain mielettömiä vilunväristyksiä. Päätäni oli särkenyt jo pitkään bussimatkalla. Turvotusta oli koko kropassa ja nenä oli tukossa. Bussissa istuminen alkoi tuntua kankussa ja lonkissakin.

Olin kuin humalassa, kun bussi saapui Jakartan lentokentälle. Semmoisessa tosi vahvassa tuiskeessa, johon on tarvittu vähintään viinipullo. Hereilläolotunteja oli silloin yli 50. Kantaessani laukkujani pitkin lentokentän eri terminaaleja melkein kaatuilin, koska tasapainoni heitti ja silmissäni vilisi outoja juttuja. Etsin milloin infopistettä, lentoyhtiön tiskiä, shuttlebussia. Välillä olisin voinut nukahtaa siihen paikkaan seisaaltani.

Kun bussi saapui Jakartan lentokentälle, olin kuin humalassa. Semmoisessa tosi vahvassa tuiskeessa, johon on tarvittu vähintään viinipullo.

Kun lentoyhtiö kieltäytyi korvaamasta lentoa, jolta myöhästyin, purskahdin itkuun. Suutani kuivasi ja mahassani murisi: ruokahaluni oli yllättäen loppunut enkä ollut syönyt noin vuorokauteen mitään. Nesteiden juomistakin rajoitin matkalla vessakauheuksien vuoksi.

Entäpä kun sain puhelimeni nettiin lentokentällä ja siihen alkoi tulvia ystävieni viestejä? Silloin vollotin jo täysillä. Täytyy myöntää, että ensimmäistä kertaa tällä matkalla minulle tuli mieletön koti-ikävä.

Onneksi järkeni pelasi sen verran, että sain buukattua itselleni hotellihuoneen ja otin taksin sinne. Kun sain kahdelta huoneeni iltapäivällä, yritin vielä sängyssäkin selata nettiä ja etsiä jatkolentoja, mutta en enää jaksanut tehdä sitäkään. Oli pakko nukkua päiväunet ensin. Niiden jälkeen heräsin tulikuumana ja mittasin kuumeeni: +38,5 astetta. Nukuin lisää kymmenen tuntia putkeen. Heräämättä.

Unettomuus ja univelka eivät ole muuten uusia asioita elämässäni. Olen kärsinyt niistä aiemminkin. Tehnyt muun muassa liian pitkiä työviikkoja sekä valvonut ylivilkkaan koiranpennun kanssa yli vuoden ajan, mutta aina niistä on selvitty. Kuten tästäkin.

Nyt olen onneksi saanut varattua uudet lennot Australiaan ja olen lepäillyt pehmeässä sängyssä vuorokauden. Mystinen kuumekin on laskenut. Silti on vielä sellainen äärimmäinen jet lag -olo, vaikka ylitimme Jakartan-bussimatkalla vain yhden aikavyöhykkeen. Joten taidan mennä tässä unille! Zzzz.