Riks ja raks ja poks. Niin sanoi muovinen kampani, kun olin Karatsussa. Tuossa viehättävässä Sagan prefektuurin pikkukaupungissa Fukuokan eteläpuolella. Sinne saa kuitenkin matkustaa yli 1,5 tuntia junalla tai bussilla – vaikka matkaa on vain 50 kilometriä.
Kuljetan kampaa usein takkini taskussa, että saan tarvittaessa vedettyä tuulen tuivertaman otsatukkani tasaiseksi nopeasti.
Puoli vuotta kestänyt kampa sanoi työsopimuksensa irti näyttävällä tavalla: siitä lenteli piikkejä ja se meni halki, kun yritin selvittää merituulen sekoittamia hiuksiani.
Suurempi hämmästys oli kuitenkin japanilaisen ystäväni reaktio. Hän oli suorastaan järkyttynyt kammastani.
Hän vaati, että menemme heti ostamaan uuden kamman seuraavasta kioskista.
Sanoin, että kampa voisi hyvin odottaa. En kaipaa uutta. Mukanani on aina myös harja, ja kotoani löytyy lisää kampoja. Niitä on tarttunut usein mukaan silloin, kun olen yöpynyt hotellissa.
Ei, ei, ei. Uusi kampa täytyy ostaa ja vanha heittää pois mahdollisimman pian, ystäväni puolusteli tomeran kuuloisena.
Minusta kamman puolikas olisi käynyt vielä hyvin otsatukkani selvittämiseen.
Mutta japanilaisen mielestä rikkinäistä kampaa ei voi säilyttää.
Katkennut kampa on enne huonosta onnesta, hän sanoi.
Omikujionnea
Pakko minun on myöntää:
Japanilaisten uskomukset ovat välillä sellaisia, että menen hämilleni niistä. En uskalla nauraa, vaikka touhu välillä onkin huvittavaa. Anteeksi nyt, kun näin sanon.
Mutta aina niin järkevästi toimivat paikalliset uskovat muun muassa veriryhmätulkintoihin tai vaikkapa rikkoutuneen kamman kiroukseen.
Syömäpuikkojen asennot ja tähden piirtäminen voivat myös kertoa jotain ihmisen luonteesta, jos japanilaisilta kysytään.
Onhan Suomessakin tapana kutsua tiettyjä asioita vaikkapa epäonnen merkeiksi, kuten mustaa kissaa ja perjantaita 13. päivää – jotka muuten ovat Japanissa molemmat hyvän onnen juttuja.
Mutta jotenkin tuntuu, että Suomessa nuo ovat vain sanontoja, kun taas Japanissa jotkut suhtautuvat näihin juttuihin enemmän tosissaan.
Uusi kampa jäi hankkimatta tuolta Karatsun-reissulta, mutta sen sijaan paikallisessa pyhäkössä piti nostaa pitkästä aikaa omikuji eli onnen paperi. Tällä seudulla niitä ei löydy usein englanniksi, mutta kun nyt oli sellainen tarjolla, maksoin siitä 1,80 euroa mieluusti.
Ja mikä omikuji! Siinä oli lempinumeroni 19 ja se kertoi suurenmoisesta onnesta.
Ystävänikin rauhoittui selvästi, kun huomasi, että kampakiroukseni oli taputeltu superonnella.
Karatsu oli yhtä hymyä ja aurinkoa. Sen mahtipontinen linna ja valkoisen hiekan rannat tekivät vaikutuksen.
Turkoosi vesi aaltosi kovaa ja rauhaa löytyi muun muassa pyhäköstä sekä entisen hiilikeisarin kodista, joka on muutettu nyt museoksi. Muut museot, tapahtumapaikat ja jopa jotkut ravintolatkin olivat sitten kiinni koronan vuoksi.
Mutta olipa rauhallista kulkea kauniissa Karatsussa ja paikalliset olivat mielissään, kun näkivät yhden eurooppalaisen turistin.
Olisivatkohan olleet niin innoissaan, jos olisivat tienneet, että taskussani on rikkinäinen kampa? 🙂
