Puhelimen kuvavirta osaa olla joskus kenkkumainen. Se muistutti juuri takatalvisen lumisateen keskellä siitä, miltä maisemat näyttivät tasan vuosi sitten:
oli turkoosia vettä ja palmuja. Kevätkukat kauneimmillaan ja taivas kirkkaimmillaan.
Sitten tuli hyvästien aika.
Siitä on nyt tosiaan tasan vuosi, kun jätin Japanin taakseni ja paluumatka kohti Suomea alkoi.
Oli haahuilua tyhjillä lentokentillä, matkustamista monella lähes tyhjällä koneella, pitkä taksimatka läpi puolen Suomen.
Mielessäni ovat kirkkaana vieläkin ne kaikki fiilikset, jotka kattoivat varmaan yhden elämän tunneskaalan. Ristiriitaisina, katkeransuloisina, kiitollisina ja rakastettavina hetkinä.
Ei ole päivää, jolloin en muistelisi elämäni ihaninta ajanjaksoa – niitä Japanissa viettämiäni kuutta kuukautta. Silloin tuntui, että kaikki ovet olivat auki ja elämä yhtä hanamin vaaleanpunaista nautintoa.
Varsinkin tällaisena ankean lumisena huhtikuun päivänä on helppo paeta niihin muistoihin.
”Huhtikuu on kuukausista julmin.”
Tämä runosta tuttu toteamus on ollut monien huulilla erityisesti tänä vuonna. Kylmässä, jo toisessa peräkkäisessä koronakeväässä.
Minulle huhtikuu on yleensä kuukausista paras. Olen nauttinut siitä tänäkin vuonna ihan mielettömästi, vaikka samalla olen ikävöinyt Japania.
Mutta näinä muutamana päivänä on tämän kuukauden julmuus tuntunut kuin tiskirätin iskulta naamaan.
Kaikki on niin paljasta ja väritöntä tässä hetkessä. Harmaan yhtä sävyä.
Kun lumet ovat sulaneet eikä vihreää vielä näy maassa. Uusi lumi tippuu vuoroin räiskäleinä maahan ja vuoroin iskee jääpiikkeinä kasvoihin. Se näkyy aamuriitteenä kaduilla ja tuntuu ikävän liukkaalta kenkien alla.
Niinä hetkinä kaipaan muun muassa Japanin kukkaloistoa.
Kaipaan erityisesti niitä harmaita asuinalueita repsottavine sähköjohtoineen ja vähän ränsistyneen näköisiä taloja – joiden seinustat ja ovenpielet on koristeltu kukkaruukuilla sekä muilla kasveilla.
Vuosi sitten Japanin-oveni sulkeutuivat, mutta muistelen edelleen kaikkea sitä värikkyyttä, jota sain kokea. Josta on yhä satoja valokuvia muistikorteillani, koska en ole malttanut niitä poistaa.
Japanilaiset kaupunkikodit ovat pieniä ja se on yksi syy, miksi kasveja näkyy paljon ulko-ovilla.
Ne tuovat muillekin paljon iloa, valoa ja vihreyttä. Sen ovat huomanneet myös pienyrittäjät, jotka myös harrastavat kasvien pitämistä liikkeidensä ovilla.
Haluaisin laittaa kukkaruukkuja Suomessakin kotini oven eteen. Niin pääsin tekemään edellisessä kodissani Helsingissä; olihan se aina mukavampaa palata, kun näki ensimmäisenä kauniita kasveja ovella.
Tavallisessa suomalaisessakerrostalossa ei kuitenkaan voi laittaa rappukäytävään edes ovimattoa esteettömyyssyistä. Eikä kukaan juurikaan laita ruukkukukkia kerrostalon ulko-ovelle.
Mutta kuinka paljon viihtyisyyttä ovikasvit lisäisivätkään juuri ennen kevään vihreintä hetkeä. Ei niiden tarvitse olla hehkeimmissä ruukuissa eikä upeissa asetelmissa. Kaikki vihreä kelpaisi näkymään juuri nyt.
Onneksi kevät ja vehreys tulevat tänä vuonnakin vielä jossain vaiheessa. Kaikki hyvä on edessä; siihen uskon vakaasti.
Jossain vaiheessa, joku vuosi, uskon pääseväni katsomaan vielä Japanin hassun piristäviä ovia. Ja kokemaan sen kevyen olon, täyttymyksen, joka niiden ympärillä aina leijuu.
Postauksen kuvat ovat Fukuokasta huhtikuulta 2020.
