Viiden tunnin matkustamisen jälkeen luotijunan ikkunasta alkaa näkyä tuttuja maisemia. Pyhäkköjä, peltoja, teollisuushalleja, tiiviitä asuinrakennusrivejä.
Shinkansenin kuulutukset kertovat, että saavumme Hakataan. Fukuokan pääasemalle. Kotiasemalle.
JR-passilla läpi puolen Japanin matkustaminen Tokiosta Fukuokaan on ollut kuin hiljaisuuden retriitti. Olen nauttinut hitaasta kulkemisesta, maisemista ja matkustajien seuraamisesta yli 1000 kilometrin verran. Monella on mukanaan bento-lounasrasiat ja vihreä tee -pullo. Vaikka on hiljaista, papereiden rapinaa tai ruoan mussutusta ei kuulu.
Täpötäydessä junassa on kuulunut vain asemakuulutuksia. Samalla on muistutettu, että koronapandemian vuoksi puhuminen ei ole toivottavaa, ei varsinkaan ruokailun aikana. Matkustajat ovat keränneet roskansa muovipusseihin, jotka jätetään junan eteisen roskikseen.
Junamatkustajat odottavat siistissä jonossa ulospääsyä. He kulkevat tiukassa jonossa vielä kohti aseman lippuportteja, kunnes rivit hajaantuvat aseman ympärillä oleviin kauppakeskuksiin tai menevät odottamaan seuraavaa kulkuvälinettä.
Muitakin kuin junamatkustajia on paljon liikenteessä. Nyt vietetään yhtä suurimmista lomakausista Japanissa. Paikalliset reissaavat kotiseuduilleen juhlimaan uutta vuotta, ja osa hankkii viimeisiä ostoksiaan ennen suurta hetkeä. Herkkukauppojen edessä on jonoja.
Kulkureitti Hakatan asemalla on iskostunut kehooni ja muistan sisääntulojen numerot sekä kirjaimet. Katselen tuttujen liikkeiden mainoksia. Muistan konbinit, joista kävin ostamassa vihreää teetä tai mocheja tai mitä milloinkin päiväretkilleni.
Ihmettelen aseman edessä pitenevää taksijonoa. Ihailen ympärilläni vilkkuvia kausivaloja, jotka näyttävät Tokionkin valoja paremmalta, vaikkakin minimalistisemmalta. Niin kotoisalta.
Tämä on Fukuoka. Kaupunki, joka on toinen kotini. Kolmisen vuotta sitten vietin täällä vuorotteluvapaani. Mutta jo sitä ennen kävin täällä ja ihastuin. Tai ei, se on lievä ilmaus.
Rakastuin.
Ja eipä ihme, että tuntuu niin mahtavalta olla takaisin Fukuokassa 2,5 vuoden odotuksen jälkeen.
Täällä minä hengitän tuttua ilmaa, jossa on henkäys vuoristoa, merilevää ja pesuloiden puhtautta. Yatai-ruokakojuista nousee höyryjä ja ruoan tuoksuja.
Izakaya-ravintoloihin menee iloisia ihmisiä ja niiden sisällä nostetaan kanpai-tuoppeja. Niiden oviverhot heiluvat tuulessa ja levittävät tuttuja aromeja: currya, kalaa, lihaa.
Tämän kaupungin kadut, baarit ja bussipysäkit minä tunnen, eikä minun tarvitse jäädä jonottamaan taksia. Tai katsomaan karttaa tai suunnittelemaan metroreittejä, kuten Tokiossa.
Tiedän, miten mennä fukuokalaiseen bussiin keskiovesta ja poistua siitä etuovesta; Tokiossa tällä kertaa ”normaali” sisäänkäynti linja-auton edestä tuotti aluksi jopa hankaluuksia.
Moikkaan entistä Airbnb-isäntääni ja tervehdin tuttua kahvilan pitäjää. ”Suomi-tyttö tuli takaisin”, he nyökyttelevät ja näen heidän nauravan maskienkin takaa. Halaamme ja sovimme tapaamisia tuleville päiville.
Nostalgiset kauppakujat. Vihreät puistot. Pienet pyhäköt keskellä vilkkaita katuja.
Seitsemän euron sushilounaat ja neljän euron matchasetit. Kyllä, Fukuokassa on Tokiotakin edullisempaa. En taida jaksaa edes katsella uusia ravintoloita, koska haluan vierailla vanhoissa, hyviksi todetuissa paikoissa. Käydä moikkaamassa tuttuja ”vanhassa olohuoneessani” eli kansainvälisessä baarissa.
Naka-joen äärellä muistelen hetkiä, kun oli leudot syyspäivät eikä kiirettä mihinkään. Tunnen joen kaarteet ja sen äärellä olevat yritykset. Ohi kulkevat turistiveneet ja niiden romanttiset kappaleet. Keväällä 2020 ihailin joen varrella kirsikkapuiden kukintaa enkä malttanut mennä nukkumaan.
Nyt menen nauttimaan entisen kotini lähellä olevan pyhäkön rauhasta – vielä kun siihen on näin ennen uuttavuotta mahdollisuus. Tämän postauksen kuvat ovat juuri sieltä.
Hämmästelen taas taidolla leikattuja puita, haravalla vedettyjä hiekkateitä, kirkkaan punaisia torii-portteja, joiden läpi kuljin aikoinaan lähes joka päivä puolen vuoden ajan. Paikalle on tullut myös nyt modernia teknologiaa eli digitaalinen näyttö, josta saa informaatiota englanniksi.
Tammikuun ensimmäisenä päivänä niin Sumiyoshi-pyhäkössä kuin muissa Fukuokan pyhissä paikoissa kiemurtelevat pitkät jonot ja tunnelma on toisaalta kunnioittava, mutta myös riehakas kuin markkinoilla: tarjolla on onnenarpoja, kuumaa juotavaa ja syötävää. Teatteri- ja musiikkiesityksiäkin.
Mutta tänään on vielä äärimmäisen rauhallista. Tämä on zen-paikkani ja onnellisuuden lähteeni. Fukuoka, joka myös tarkoittaa sitä kirjaimellisesti. Fuku- ja oka-sanat kun muodostavat yhdessä merkityksen, joka on lähellä ”onnellisuuden kukkulaa”.
Enpä olisi uskonut vielä marraskuussakaan, että pääsen viettämään vuoden 2022 viimeiset päivät rakkaassa Fukuokassani ja aloittamaan uuden vuoden myös täällä. Sydän on pakahtunut onnesta monta kertaa varsinkin viimeisten viikkojen aikana ja olo on niin kiitollinen tästä kaikesta. Koko vuodesta, johon on mahtunut niin paljon – ja kaiken huippuna tämä Japanin-lomani.
Onnellisuutta sinullekin vuoden vaihtumiseen! Kiitos, kun olet ollut mukana Adventuristan matkalla tänäkin vuonna.
Toivottavasti vuodesta 2023 tulee kaikin tavoin miellyttävä ja se on täynnä rakkautta sekä rauhaa meille jokaiselle.
