Tuttavan Facebook-postaus herätti tällä viikolla paljon keskustelua. Hän kysyi: ”Mitä idioottimaista te teitte opiskeluvuosinanne?”
Vastaukset vaihtelivat kännisekoiluista syömiskikkailuihin. Joku oli juonut paljon ja halvalla, toinen oli pihistellyt ja syönyt kauppojen tuote-esittelyissä. Vain yksi kertoi opiskelleensa mahdollisimman nopeasti tutkinnon. Käyttämättä jääneet opintotuki- ja vaihto-opiskelijakuukaudet olivat hänestä idioottimaisinta opiskeluvuosissa.
Minä en ollut mikään noista vastaajista – vaikka olisin voinut olla melkein kuka tahansa heistä. Eniten kuitenkin tuo kiirehtijä. Sillä samanlainen kokemus minullakin on varsinaisista yliopistovuosistani: opintotukea nostin 15 kuukauden ajan. Eivätkä urpoiluni jääneet siihen.
Työskentelin samalla ihan hulluna ja ajoin itseni burnoutiin jo parikymppisenä. Tai siis lääkäri olisi kirjoittanut tuon diagnoosin, mutta en suostunut vastaanottamaan sitä. Riskeerasin terveyteni täysin turhaan. Raahauduin kerran esimerkiksi vasta yli 39 asteen kuumeessa YTHS:lle, josta minut vietiin keuhkokuvaan ja pitkään vaivanneen keuhkokuumeen vuoksi suoraan tiputukseen.
En notkunut opiskelijaruokaloissa, en hengannut kirjastossa turhaan enkä käynyt vaihdossa, mutta onneksi lähdin työharjoitteluun Kanadaan opintojen päätteeksi. Silloin ei haitannut yhtään, että käytettävissä oli viiden vuoden opintolainat. Eikä haitannut jälkikäteenkään, että nostin kaiken mahdollisen ja reissasin niiden avulla Pohjois-Amerikassa puolivuotisen harjoitteluni aikana. Oikea vastaus on Kanada – se oli siis parasta opiskeluvuosissani 1998–2004.
Käyttämättä jääneitä opintovuosia enemmän minua kuitenkin joskus harmitti se, että suoritin opintoni ilman minkäänlaista nautintoa. Se vasta idioottimaista olikin!
No, olen maininnut, että tykkäsin paljon kuvakoulutuksesta ja Kanadasta. Mutta samaan aikaan minulla oli koko ajan kiire valmistua. Kiire siirtyä työelämään. Jatkuva hoppu johonkin muualle, josta luulin löytäväni nautintoa – mutta eipä se löytynytkään.
Yksi syy kiirehtimiseen oli varmasti omassa eksistentiaalisessa kriisissäni, joka piinasi silloin vuosia ja minun oli vaikea nauttia oikeastaan mistään kunnolla. Hetkellisiä hyvän olon piikkejä toki oli paljon, mutta enpä niitä arvostanut ja sitten tuli älyttömiä romahduksia. Helpompaa oli pitää yllä tasaista hoppua. Pakenin uusiin työtehtäviin, ylipitkiin työpäiviin ja pikatentteihin sekä syömishäiriöön. Ahmin sijaiselämää nopeasti ja samalla kituutin superkuureilla. Nurinkurista, eikö?
Kirjoitin äskettäin vierailevana bloggaajana Jyväskylän avoimen yliopiston Kirjoittajan matkassa -blogiin. Otsikolla ”Etäopiskelijan tunnustuksia”. Kun vertaan tuota tekstiä ja siitä välittyvää tunnelmaa 15–20 vuoden takaisiin opiskelijafiiliksiini, voin vain huokaista helpotuksesta. Hymyillä ja iloita. Onnitella itseäni. Vihdoinkin olen oppinut monta asiaa: päästämään irti suorittamisesta, rentoutumaan ja nauttimaan.
Tilanteeni on tietenkin erilainen nyt kuin se oli opiskelijavuosinani. Aikuiskoulutustuki on tavalliseen opintotukeen verrattuna ruhtinaallinen ja sen avulla voin matkustaa Aasiassa etäopiskelijana. Toista se oli silloin, kun pystyin vain lukemaan tuhansien markkojen matkoista. En osannut edes haaveilla niistä, sillä aivoni olivat niin jumissa tai jossain niin sumussa, ettei unelmille ollut siellä tilaa. Oikeastaan minä ja aivoni kävivät niin kierroksilla, ettei minulla ollut varaa jumeihin eikä edes lepohetkiin.
Nyt minulla on myös takana enemmän elämänkokemusta, työkokemusta ja kirjoittajakokemusta, joita voin hyödyntää opinnoissani. Kaiken ei tarvitse liittyä suoraan työhöni; olen valinnut tällä opintovapaallani puhtaasti niitäkin kursseja, joista nautin ja joista olen aina haaveillut huvin vuoksi – enkä siksi, että ne hyödyttäisivät ammattiminääni.
Joskus olen kuullut sellaisia ihmettelyjä, että tarvitseeko opinnoistaan tai työstään aina nauttia. Jokainen hetki ei voi olla juhlaa, mutta olen oppinut, että paremmin elämässäni menee, kun olen oppinut tekemään enemmän niitä nautinnollisia asioita. Tai ainakin elämäni tuntuu kevyemmältä ja rakastettavammalta, kun saan ja ymmärrän tehdä mieleisiäni asioita. En halua enää olla se suorittaja, joka vaatii itseltään parempia arvosanoja sekä titteleitä. Semmoinen elämä oli loppupeleissä raskasta, ja aikaa on liian vähän turhaan murehtimiseen.
Niin paljon valoisampi maailma on avautunut minulle sen jälkeen, kun kiirehtiminen on loppunut. Hauskempi, rakastettavampi ja eläväisempi elämä.
20 vuotta nuoremmalle Annakaisalle – tai kenelle tahansa – haluaisin sanoa, että olet huipputyyppi, mutta hellitä vähän. Lähde vaikka maailmalle sen sijaan, että rikot itsesi kiireessä!
Välillä mieleeni on tullut jopa sellainen hassu juttu, että tekisinpä nyt maisterintutkintoani.
Osaisin niin paljon paremmin argumentoida vastauksiani. Osaisin niin paljon tehokkaammin lukea tentteihin. Osaisin nauttia opiskelijan vapaudesta ja tekisin opintojani hitaasti. Osaisin arvostaa niitä enemmän, sillä olen nyt tällä reissullanikin taas päässyt hehkuttamaan monta kertaa Suomen ilmaista korkeakoulutusta.
Osaisin niin paljon kaikkea enemmän. Vai osaisinko sittenkään? Ehkä opin parhaiten kokemusteni kautta. Ehkä olen tällä toisella opiskelijakierroksella sisäistänyt jotain ensimmäisen kierroksen virheistäni – joita en enää harmittele enkä tunne niistä syyllisyyttä enkä häpeää.
Kertaan, kehityn ja rakastun joka päivä yhä uudelleen (ja yhä syvemmin) opintojeni sisältöihin. Olen tehnyt virheitä aikuisopintovapaallanikin, mutta olen niin kiitollinen, että tämä urpoilijakin oppii virheistään. Nyt osaan ottaa vihdoinkin kaiken mahtavan irti opiskelijaelämästäni ja nautin seikkailuistani.
Ja sille 20 vuotta nuoremmalle Annakaisalle – tai kenelle tahansa – haluaisin sanoa, että olet huipputyyppi, mutta hellitä vähän. Lähde vaikka maailmalle sen sijaan, että rikot itsesi kiireessä!
