Hurja paluu arkeen: rakkain ei asu enää täällä

Viime aikoina olen käynyt läpi monenlaisia kulttuurishokkeja. Ensin kesälomalla Oulussa pitkän vapaan jälkeen, sitten työpaikalla elokuun alusta lähtien. Onneksi sain tulla töihin keskellä viikkoa, sillä kolmipäiväinen työviikko sopi oikein hyvin 11 kuukauden sapatin jälkeen. (Se onkin ollut tärkeä ohje, jonka omaksuin pari vuotta sitten; lomalta ei kannata koskaan palata töihin täydeksi viikoksi.)

Olen niin valmis ensimmäiseen viikonloppuun. Se tuntuu todella viikonlopulta, mutta jo valmiiksi lyhyeltä – sekä hieman surulliselta. Olen pian viikon elänyt kodissa, joka ei tunnu kodilta.

Kulttuurishokkini kotona johtuu kokonaan siitä, että rakas koirani ei ole siellä. Jouduin tekemään elämäni rankimman päätöksen ja jättämään rakkaan Mikki-shibani edelleen vanhempieni hoitoon, kun tulin itse Helsinkiin töihin.

Koiraihmiselle tyhjä koti tuntuu hurjalta paikalta. Ilman koiraa se ei ole koti lainkaan. Totuin kesällä jo puuhastelemaan koirajuttuja päivittäin. Lentokentällä minua oli vastaanottamassa iloinen kippurahäntä, joka hyppäsi syliini. Sen jälkeen se on kävellyt, matkustanut ja nukkunut vieressäni melkein 24/7. Kunnes tiemme taas erosivat.

Vaikka tiedän, että Mikki on maailman parhaassa hoidossa, en vielä ole kyennyt lopettamaan suremista. Eläkkeellä oleville vanhemmilleni Mikki on terapiakoira ja personal trainer.

Se on myös hemmoteltu kakara, joka saa vanhempieni luona voissa paistettua jauhelihaa, juustoleipää ja biisonista tehtyä kuivaruokaa. Se pääsee ”papan” kanssa kaikkialle Mersun etupenkissä turvavöissä istuen. Se käy haudalla, kaupassa, useilla päiväkävelyillä ja ties missä. Äitiäni se naruttaa ja kuljettaa sitä parin tunnin lenkeillä pitkin eri kaupunginosia sekä katsoo silmiin, kun haluaa kaapista koiranherkkuja.

Mikki näyttää nauttivan tästä järjestelystä. Se nuolee papan kasvot aina kaikista puhtaimmiksi ja ilmoittaa isoon ääneen, jos ”mummo” lähtee ulos ilman sitä. Muuten koirani on erittäin rento tapaus; tuntuu kuin se olisi vuodessa muuttunut täysin toiseksi. Se on kyllä ulkona edelleen samanlainen huumori- ja vauhtimies, mutta sisällä se on välillä niin rauhallinen ja näkymätön kuin kissa.

”Sinun on vastattava siitä, mitä olet kesyttänyt.”

Silti Mikki on edelleen läheisriippuvainen. Tuhansista toistoista, treeneistä ja lääkärinkäynneistä huolimatta se ei osaa olla yksin silloin, kun se kuulee ja näkee oven menevän kiinni takanaan. Vanhempieni hoidossa sillä on seuraa 24/7. Minun kanssani se joutuisi olemaan yksin 8,5 tuntia työpäiväni ajan tai joutuisin hankkimaan sille hoitajan, kuten tein viime vuonna. Lisäksi asuntoni on näillä helteillä kamalan kuuma ja siellä on päällä julkisivuremontti.

Joten tällä hetkellä Mikin elämänlaatu on paljon parempi vanhempieni luona. Ratkaisu ei ole kuitenkaan pysyvä. Mikillä on aina kaksi kotia. Ikävöin sitä kamalasti. Se on koirani, mutta se on myös kuin se kettu Pikku prinssi -sadusta:

”Jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa… Sinun on vastattava siitä, mitä olet kesyttänyt.”