Voiko matkakuumetta lieventää muulla kuin varaamalla matkan?
Tai oikeastaan tässä tapauksessa pitänee kai puhua Japani-kuumeesta. Onko siihen muuta lääkettä kuin pääsy Japaniin?
Semmoista olen potenut viimeiset 2,5 vuotta – ja tällä hetkellä kaikki on toisin.
Nyt on Japani. Kimochi. Se upea tunne, joka täyttää riemun väristyksillä koko kehon ja mielen. Joka saa jalat ottamaan tanssiaskeleita pyhäkköjen porteilla ja pihoilla.
Halaamaan aivan liian kauan ja tiukasti Lost in Translation -elokuvan tyyliin keskellä Tokion katuja.
Hörppäämään vihreää teetä pullosta liian isoina kulauksina ja makustelemaan sitä kuin en olisi koskaan aiemmin maistanut japanilaista teetä.
Kuvailemaan kadulle pudonneita neidonhiuspuun keltaisia lehtiä ja ympärillä olevaa ruskaa kuin näkisin sen ensimmäistä kertaa Japanissa.
Ihmettelemään taivaalla paistavaa superkirkasta aurinkoa, joka myös parhaimmillaan lämmittää kuin +20-asteinen kesäpäivä. Vaikka paikallisilla onkin kevyttoppatakit ja virallisessa mittarissa on +12 astetta.
Pitkän lennon jälkeen, ensimmäisen Japani-vuorokauteni aikana katselen kaikkea täällä Tokiossa kuin humaltuneena. Semmoisessa pirskottelevan onnellisessa olotilassa, joka iskee nousuhumalassa.
En malttaisi mennä nukkumaan, vaikka yli 13 tunnin lentomatka Mustanmeren ja Mongolian kautta painaa yhä ja jetlag humisee päässä. Haluaisin kävellä yöhön asti Tokion kaduilla ja nauttia tästä tunnelmasta.
Melkein jouduin eilen (ja vielä tänään) nipistelemään itseäni, kun kävelin Hanedan lentokentän selvitysten läpi – mikä sujui nopeammin kuin koskaan. Kiitos netissä valmiiksi täytettyjen kaavakkeiden ja sovelluksen.
Näin laskeutumisen jälkeen paikalliset kioskit, konbinit. Kumarrukset. Hymyilevät silmät maskien takaa. Katakanat ja hiraganat – joista poimin tavun sieltä, toisen täältä ja toisinaan jopa ymmärsin lukemaani.
Joulumatkaani Japaniin aloin suunnitella tänä vuonna täysin ex tempore. Kun marraskuun hässäkkäviikkoni muuton ja työhaastattelun parissa olivat ohi, saatoin huokaista. Aloin haaveilla joululomasta. Erityisesti joululomasta Japanissa. Miksipä ei?
Toki vastaan tuli monta epäröintiä. Liian pitkä ja kallis matka. Epävarma maailman tilanne. Japanin koronaluvut.
Mutta onneksi ne pelot valuivat pois hiljalleen mielestä – ja uskalsin varata tämän matkan.
Tunnistan ja tunnustan, että olen kaivannut tätä kaikkea. Niin paljon.
Mutta en osaa kuvailla kunnolla, miltä tämä kaikki tuntuu, kun sen pääsee kokemaan pitkän odotuksen jälkeen livenä.
Lentokenttien hulinan. Kuulutukset kentän portilla. Istuinvyön kiinnittämisen. Koneen ikkunasta näkyvät hattarapilvet. Perillepääsemisen riemun. Jälleennäkemiset. Uudet kulmat, ihmiset ja seikkailut – ja silti koko ajan niin kotoisa olo.
Adventurista-blogissani on ollut hiljaista kesän Puolan-matkani jälkeen – vaikka olisihan hetkistä ja retkistä Suomessakin voinut kirjoittaa. Mutta en ole oikein ollut innoissani kirjoittamassa niistä. Matkavuosi 2022 on ollut hiljainen, mutta nyt se saa huipennuksensa.
Muistan taas täällä Japanissa, kuinka reissaamisen lisäksi rakastan kirjoittamista. Uusien tarinoiden kertomista. Kokemusten jakamista.
Kuinka ollakaan, päädyin nyt ensimmäisiksi Tokion öikseni tänne Kuramaeen – jonka pyhäkkö on todellinen tarinankertojien paikka.
Keskellä korkeita taloja sijaitseva Kuramae jinja on vaatimattoman näköinen pieni pyhäkkö, jonka portilla seisoo pronssinen koirapatsas. Semmoinen shiba inua muistuttava kippurahäntä, jonka jalkoihin on jätetty kolikkoja.
Kuulemma tämä valkoinen koira halusi olla niin kovasti ihminen, että se pyysi jumalilta kärsimättömänä apua muutokseen. Kaikki ei mennyt ihan putkeen ja kauniista koirasta tuli lähes karvaton.
Tämän postauksen kuvat ovat suurimmaksi osaksi juurikin tästä tarinoiden pyhäköstä. Kannattaa pysyä kuulolla: lisää Japani-juttuja on tulossa tältä kolmen viikon reissultani.
Mukavaa jouluviikkoa!
