Albaniassa on bunkkereita kaikkialla. Joidenkin arvioiden mukaan maan vainoharhainen ex-diktaattori Enver Hoxha on aikoinaan rakennuttanut lähes miljoona bunkkeria.
Osa bunkkereista on pieniä ja niihin mahtuu yksi ihminen. Nykyisin ne ovat suurimmaksi osin tyhjillään tai niitä käytetään maaseudulla ruokavarastona.
Turistialueilla niistä on tehty muun muassa taidegallerioita ja baareja.
Tiranan kupeessa sijaitsevassa jättibunkkerissa on puolestaan museo, jota moni paikallinen on suositellut minulle. Samalle reissulle kannattaa yhdistää Dajti-vuoren köysirata-ajelu, sillä nämä kaksi paikkaa sijaitsevat lähekkäin.
Sydämeni hakkaa jo valmiiksi, kun kuljen bunkkerin pihalle pitkän tunnelin läpi. Sen jälkeen on pieni kävelymatka ylöspäin menevää polkua, jonka päässä tulee Bunk’art-kyltti. Sitä ennen voi törmätä muun muassa kaasunaamariin puettuun patsaaseen.
Olen käynyt aiemmin muun muassa bunkkerivisiitillä Berliinissä ja kulkenut Pohjois-Korean kaivamassa tunnelissa DMZ-alueella. En muista, että niissä vieraileminen olisi ollut yhtä jännittävää tai jopa ahdistavaa.
Tiranan bunkkerivierailua on kai tarkoituksella höystetty pelottavammaksi. Taustalla soi milloin epämääräisiä hakkaamisääniä ja rätiseviä sähkölinjaääniä. Välillä on hämärämpää ja ahtaampia käytäviä, vaikka yleisesti käytävät ovat melko väljät.
Seinällä olevat kyltit kertovat, että jos tulee sähkökatkos, ei saa hätääntyä – bunkkeri toimii myös generaattorilla. Kiva tietää, sillä en kyllä haluaisi jäädä jumiin pimeään bunkkeriin, joka on toiminut piilopaikkana Albanian johdolle.
Tämä jättibunkkeri on rakennettu 1970-luvulla ja muka ydinsodalta suojelemiseen.
Aikakauden näkee muun muassa sisustuksesta: seinillä on 1970-luvun kalentereita ja hyllyissä putkiradioita. Makuuhuoneessa on vanha ja paksu, punainen päiväpeite ja hyllyssä ajan kirjoja.
Osa huoneista on jätetty alkuperäiseen muotoonsa. Osa on valjastettu museohuoneiksi, jossa esitellään Albanian historiaa lähinnä sotien kautta. Mukana on myös tietoiskuja koulu-, urheilu- ja kauppamenneisyydestä.
Muutama taidegalleriamainen huonekin löytyy, kuten peilisalimainen Tango down -installaatio.
Tässä bunkkerissa on yli sata huonetta, viisi kerrosta sekä massiivinen juhlasali, jossa nykyisin pidetään muun muassa konsertteja. En kyllä pystyisi nauttimaan hyvänkään artistin musiikista tässä suljetussa bunkkerissa, jossa on kylmää ja haisee home.
Edellisessä postauksessani hehkutin Dajti-vuoristoa paikkana, johon voi paeta Tiranan viileyttä. Mutta enpä tiennyt silloin vielä bunkkerimuseoista – ne vasta ovatkin viileitä luolia. Tiranan keskustasta löytyy toinen, hieman pienempi Bunk’art-museo.
Nämä Tiranan bunkkerimuseot ovat mielestäni jopa liiankin hyytäviä, ainakin herkille ihmisille. Eikä tarvitse olla välttämättä herkkäkään, kun bunkkerimuseo voi tuntua ahdistavalta.
Bunkkeriykkösessä oli vain muutama vierailija lisäkseni. Osa itki vuolaasti joissakin huoneissa ja halaili toisiaan, toiset taas kiersivät museon todella vauhdikkaasti.
Soolomatkailijana tämä kokemus oli sellainen, että olisin kaivannut heti tuttavallista seuraa, jonka kanssa keskustella aiheesta.
Onneksi portilla seisova lipunmyyjä puhui hyvää englantia ja pääsin keskustelemaan hänen kanssaan vähän aiheesta. Hakeuduin heti luolasta päästyäni aurinkoisimpaan paikkaan ja annoin säteiden lämmittää. Sen verran kohmeessa olin kierroksen jälkeen.
Omatoimiseen bunkkerikierrokseen menee noin tunti, vaikka sen läpi kulkisi nopeastikin; sisäänpääsy on neljä euroa. Lisäksi sinne voi varata oppaan.
