”Kevät on loputon. On rakkautta ja tuoretta riisiä. Vaaleanpunaisia kukkia ja lupaus hyvästä luumuvuodesta. Ei ole kiirettä eikä univelkaa. On vain tämä hetki ja yhteinen riisikattila.
Hän keittää riisiä aamupalaksi ja iltapalaksi. Lounaaksi ja piknikeväiksi. Jokaiselle aterialle erikseen.
Riisikauha. Kulhot. Iloista poreilua ja höyryä.
– Onaji kama no meshi o kuu, hän sanoo.
Syökäämme samasta riisikattilasta. Vanhassa japanilaisessa sanonnassa on viisauden jyvänen. Yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.
Samaa pataa. Niin kotona sanottaisiin ja se kuulostaa jotenkin hassulta, tulee mieleeni tatamilla ja katson, kuinka hellästi hän käsittelee riisiä.”
Riisi. Se on niin erilaista Japanissa, että en ole vieläkään ymmärtänyt, miksi edes syön muiden valmistamaa riisiä Suomessa. Monta kertaa olen pettynyt täällä sushiin tai riisikulhoon, jossa riisi on kuivaa tai liian pitkää. Se voi olla liian puristettua tai liian kovaa.
Sushiriisin pitää olla kosteahkoa ja lyhyttä. Sellaista, että se sulaa suuhun. Siinä pitää maistua hieman etikkakin. Riisinjyvät ovat selvästi kuohkeita, eivätkä litistettyinä kiinni toisissaan. Silloin se on täydellistä.
Vaikka minulla ei ole (vielä) riisinkeitintä, syön parhaimman riisin tällä hetkellä kotona. Ainakin toistaiseksi näin on käynyt.
Eihän se tietenkään maistu yhtään samalta kuin Japanissa nautitut ateriat. Eikä se voisikaan maistua, koska minulla ei ole täällä uuden sadon riisiä – eikä riisiammattilaista keittämässä sitä.
Tärkein oivallus: liotus yön yli
Saatan kuulostaa riisihifistelijältä, vaikka en sellainen tahtoisi ollakaan. Syön nälkääni mitä tahansa riisiä.
Mutta marraskuussa Japanissa sain maistaa niin hyvää riisiä, että olisin voinut elää pitkälti pelkästään sillä. Ja sen jälkeen kaikki muut riisit ovat tuntuneet niin tunkkaisilta.
Uuden ja vanhan sadon riisissä on iso ero. Shinmai tarkoittaa uutta riisiä ja se on mainion kosteaa. Siihen päälle tarvitsee vain hieman merilevää ja ateria on valmis.
Kämppikseni Tokion-kimppakämpässä söi usein illalla pelkästään riisiä, ilman mitään mausteita, ja liityin usein hänen seuraansa nauttimaan riisikulhollisen.
Riisin keittäminen ei ole vuosiin kuulunut keittiöperinteisiini. Joskus kymmeniä vuosia sitten söin pitkäjyväistä ja nopeaa, ruskeaa riisiä enemmän, kun olin opiskelija.
Nyt keittelen riisiä useinkin aterioilleni. Sen valmistaminen on hidasta, mutta tuleepa samalla pysähdyttyä.
Tärkeimmäksi vaiheeksi olen tajunnut riisin huuhtelemisen. Riisi pitäisi huuhdella useamman kerran ja antaa olla vedessä puolisen tuntia ennen keittämistä, jopa pidempäänkin. Joskus laitan riisin veteen ja annan sen liota yön yli.
Näin ylimääräinen tärkkelys poistuu ja kenties siitä vähenee tuo tälläkin hetkellä paljon puhuttava arseeni. Liottaminen lyhentää myös riisin keittoaikaa.
Riisistä tulee tällä tavoin myös sopivan pehmeää, mutta samalla se antaa hampaille pienen vastustuksen.
Itadakimasu!
