Onko pakko tykätä metsästä?
Nolaanko itseni, kun kerron, että en pidä metsistä?
Paitsi yhdestä tietystä metsätyypistä – joka on japanilainen bambumetsä.
Suomalaiset ovat aina arvostaneet metsiään ja saunaa; saako niistä olla tykkäämättä?
Metsä on kuitenkin kansallinen sielunmaisema, joka tekee hyvää mielelle ja kunnolle.
Metsässä liikkumisesta on tullut tänä keväänä myös erittäin suosittua joka puolella maailmaa.
Japanissa metsään meneminen on ollut pitkään kiireisten kaupunkilaisten ylellisyyttä. 1980-luvulla sitä kuvaamaan keksittiin oma termi: metsäkylpy eli shinrin yoku.
Se tarkoittaa meditatiivista, rauhallista käyskentelyä ja oleilua metsässä.
Sellaisesta metsäoleilusta pidän: nauttimisesta ilman suorittamista. Yleensä mukanani metsässä on koirani, ja annan sen päättää reitin.
Mutta kun haluan ulos suosikkimaisemaani, päädyn aina veden äärelle.
Mieluusti merenrannalle.
Kohti Miyazakia
Kun kerroin ystävilleni, että haluan käydä joskus Miyazakissa, he ihmettelivät.
Mitä siellä on? Mene mieluummin vaikka Kagoshimaan siinä vieressä. Tai johonkin muuhun paikkaan; täällä Kyushun saarella riittää kohteita ja Fukuokasta pääsee tunnissa moneen paikkaan.
Niin Miyazaki kuin Kagoshima sijaitsevat Fukuokan kanssa samalla Kyushun saarella. Ne tosin ovat Fukuokaa etelämpänä.
Kagoshima on tunnettu vihreästä teestään, Miyazaki puolestaan mangoistaan – ja tietenkin upeista rantakohteistaan.
Huhtikuun alussa Miyazakissa ei vielä voi kuitenkaan uida luonnonvesissä, vaikka lämpötila huitelee usein yli +20 asteessa.
Mutta ne rannat ja meri. Kalliot ja kivet.
Varsinkin Aoshiman pikkuruinen saari hurmasi minut täysin.
Sinisen saaren imussa
Aoshima tarkoittaa sinistä saarta.
Miyazakin keskustasta sinne kulkee tunnin välein hidas juna ja reilun kymmenen kilometrin matka taittuu vajaassa puolessa tunnissa.
Saaren ympärillä on paljon nähtävää, muun muassa kasvitieteellinen puutarha ja upeat valkoiset hiekkarannat.
Mutta itse saari on melkoinen elämys. Sen kiertää vartissa; ympärysmitta on noin 1,5 kilometriä.
Keskellä saaren viidakkoa voi löytää pienen pyhäkön. Pääpyhäkkö on kaupallisempi, ja siellä käyvät usein vastavihityt parit lujittamassa rakkauttaan.
Upeinta Aoshimalla on kuitenkin kivimuodostelmat, joita kutsutaan paholaisen pyykkilaudaksi.
Tuli mieleen, että olenko enää samalla planeetalla kuin hetki sitten.
Muodostelmat ovat niin käsittämättömiä.
Aoshiman kivet näyttävät siltä, kuin joku olisi hakannut ne viivoittimen tarkkuudella. Osassa on jänniä kuvioita pinnalla.
Uskotaan, että kivimuodostelmat ovat ainakin tuhansia ellei peräti kymmeniätuhansia vuosia vanhoja.
Yksi teoria niiden synnystä on, että kiviaines on kerrostunut ja tiivistynyt, kun meren aallot ovat puskeneet niitä yhteen.
Laskuveden aikaan kivillä voi kävellä huoletta. Nousuvesi peittää muodostelmat melkein täysin.
Kivien väliin tarttuu monenlaisia juttuja: merilevää, meritähtiä, rapuja sekä muita vedeneläviä.
Kalastajat nousevat ylös sukeltamasta ennen auringonlaskua. Parit kävelevät käsikädessä kohti pyhäkköä. Lapset etsivät aarteita rantahiekasta.
Ympärillä humisevat tuulessa heiluvat palmut ja kirkkaan sinisen veden aallot, jotka loiskahtavat kivimuodostelmiin äänekkäästi.
Kauas kantava meri antaa tilaa hengittää ja haaveilla.
Kivien rytmi on kaunis. Samaan aikaan graafinen, sekava ja epätodellinen.
Sinisen saaren tunnelma on koko päivän hypnoottinen. Niin rauhoittava sekä maaginen, ettei sieltä haluaisi lähteä pois.
Onneksi kamerassani on ainakin 500 kuvaa näistä kivistä ja merestä. Niistä kuvista etsin lisäenergiaa, kun tulee sen aika.
