Kierikkikeskus on yksi näistä Oulun lähiseudun kohteista, joissa tekisi valokuvata jokaista kulmaa suomättäiltä puunlatvaan. Kivikautisista rakennuksista eläintennahkoihin.
Parhaiten täältä saa kuitenkin kaiken mielenkiintoisen irti, kun antaisi ajatusten kulkea vapaasti ja jättäisi sen puhelimen taskuun sekä kameran rauhaan.
Tämä maailmankolkka pärjäsi pitkään muutenkin ilman puhelinta, televisiota ja muita moderneja vimpaimia.
Yli-Iin Kierikkikeskukseen ei eksy ihan vahingossa. Sinne opastetaan Nelostiellä kyllä komein kyltein, mutta täytyy ajaa jonkin matkaa ennen kuin pääsee nauttimaan kylän tunnelmasta.
Oulun keskustasta matka kestää noin tunnin; vaihtoehtoisesti voi ajella Kiimingin kautta.
Ajomatka porotokkien ja kauniiden pikkukylien ympäröimänä kannattaa: perillä odottaa täysin toisenlainen nähtävyys. Kivikauden kylä.
Iijoen rannalle rakennettu ulkomuseo tarjoilee monenlaisia aktiviteettejä. Ennen kuin sinne pääsee, edessä on vajaan kilometrin matka pitkospuita pitkin.
Kun olin itse koululainen Oulussa, Kierikkikeskus ei ollut vielä toiminnassa isoille ryhmille. Ja ehkä hyvä niin; en voisi kuvitellakaan, että olisin kiinnostunut kivikautisesta menosta nuorempana. Nyt kohteessa vierailee vuosittain paljon koululaisia.
Kierikkikeskuksen historiasta voi lukea vaikkapa Tämä matka -blogista.
Paikka tarjoilee paljon tekemistä. Jos vaikkapa jousipyssyllä ampuminen tai muiden kivikautisten taitojen opettelu ei innosta, voi siellä ihailla rakennuksia, jotka on tehty kivikauden tyyliin.
Henkilökohtainen suosikkini toiminnallisista jutuista oli ehdottomasti kivikautisen korun työpaja. Siellä tehtiin littanaan kiveen yksinkertaisesti reikä, josta laitettiin läpi nahkanauha – ja ta daa, koru oli valmis.
Mutta tapahtuiko korun valmistaminen yksinkertaisesti? Kyllä ja ei.
Kiveen pyöriteltiin reikä toisella kivellä. Kun nahkapukuinen opas kertoi, että hommassa saattaa mennä tuntikin, meinasin perääntyä.
Sitten kuulin, että korun voi ottaa viimeisteltäväksi kotiin, ja päätin aloittaa ainakin sen tekemisen paikan päällä.
Veivasin vartissa reiän kiveen. Välillä kostutin kiveä ja jatkoin pyörittelemistä terävällä päällä.
Peukaloni alkoi olla jo hellänä, mutta mikä parasta: tämä korutyöpaja oli parasta meditaatiota hetkeen.
Todellista arjen luksusmindfulnessia, jossa keskittyi yhteen asiaan. Niin simppeliin asiaan kuin kiveen.
Siltä se tuntui minusta, mutta eihän tämä varmaankaan mitään meditointia ollut kivikauden ihmiselle. Tai no, en pysty sanomaan varmuudella, mutta enemmänkin mieleen tulee sana ‘selviytyminen’.
Lämmin kesäpäivä teki hetkestäni vieläkin mainiomman. Ympärillä oli kaikenikäisiä ihmisiä, jotka keskittyivät myös kiviinsä.
Mielihyvähormonit hyrräsivät ja ihokarvani nousivat kananlihalle.
Oli melkoisen mukava olo siinä kivikautisessa ympäristössä ja mieleeni tulivat kaikki viime vuosina kokemani luovat jutut: hopeakorupaja Balilla, keramiikkakurssi Japanissa…
Kierikkikeskuksen kivikokeilu jätti voimakkaan jäljen mieleeni ja kehooni.
Ehkä tänä syksynä voisi viikko-ohjelmaan tai edes kuukausikalenteriin ottaa jonkun luovan harrastuksen täällä Oulussa. Kovin usein kun ei ole mahdollista vierailla Kierikin kivikorupajassa, vaikka se ylikiva olikin.
Sitten vielä ovat ne äärihienot maisemat: Iijoki on vain jotenkin niin mahtava joki ja tuo mieleen nostalgisia asioita mieleen vaikkapa Pudasjärveltä.
Ja ah, milloinkahan Adventurista ehtisi vierailemaan ja kirjoittamaan jotain rakkaasta Pudiksesta – jossa tuli aikoinaan vietetty kolme kesää.
Jotenkin nyt tuntuu siltä, että tuolla Koillismaan suunnallakin olisi paljon koettavaa ja kerrottavaa.
Kierikkikeskus on Museokortti-kohde. Aukiolot kannattaa tarkistaa vaikkapa täältä.
