Sydän Japanissa. Ainahan niin on, vaikka itse olisin muualla, kuten tällä hetkellä ja suurimmaksi osaksi Oulussa. Mutta siis, nyt on todellisen herkullinen nimi kirjalle.
Heti kun kuulin tästä Heikki Valkaman uutuuskirjasta, Sydän Japanissa, halusin saada sen käsiini ja lukea. Tiesin kirjan esittelyjen perusteella, että teos on omaelämäkerrallinen ja yhdistää myös reportaasia ja esseetä.
Olen seurannut Valkamaa sosiaalisessa mediassa ja lukenut hänen aiempia kirjojaan sekä tietenkin katsonut Ylen uutisia. Osasin aavistaa, että tulossa on taas laadukas ja innostava teos – kuten Valkamalta sopii odottaa. Sellainen, joka iskee todella kovaa Japani-kaipuuseen. Lukemani perusteella voin sanoa, että en ollut yhtään väärässä.
Valkaman uutuuskirjan tarina alkaa Kyushun Kokurasta. Paikasta, jossa olen itsekin käynyt monta kertaa ja muun muassa päätynyt Valkaman kuvailemiin mummopaikkoihin. Ravintoloihin, joissa on simppeliä ruokaa, edulliset hinnat ja hassu entisajan tunnelma.
Oman Japani-historiansa lisäksi Valkama kertoo erilaisista ihmisistä, joita hän on tavannut reissuillaan. Hän mainitsee haastateltavien nimet kokonaan, mikä tekee kohtaamisista uskottavampia ja kiinnostavampia.
Teksti juoksee soljuvasti alusta loppuun, kuten missä tahansa hyvässä tarinassa. Valkama kertoo juttuja muistakin minulle tutuista paikoista, kuten Okinawalta ja Iki-saarelta. Oi joi, että tulee nostalgiset fiilikset. Natsukashii, intoilisin Japanissa.
Japanissa voisin sanoa myös hisashiburi – pitkästä aikaa. Haluaisin päästä sanomaan tuon japanilaisille ystävilleni ja halata heitä pitkään. Joidenkin edessä kumartaa syvästi. Viimeisestä reissustani sinne on jo kaksi vuotta. Viime vuoden suunnitelmat menivät uusiksi enkä päässyt lähtemään, kun verkkokalvoni ja aivolisäkkeeni aiheuttivat suuria ongelmia.
Välillä mietin, kannattaako minun haaveilla nyt Japanista. Olisiko parempi vain odottaa oikea hetkeä ja lähteä ilman suunnitelmia sitten, kun aika on sopiva? Niin kuin olen monta kertaa tehnyt: varannut lentoni kuukauden sisällä lähdöstä ja suunnannut lähtöselvitykseen lähinnä vain seikkailuakut täyteen ladattuina.
Toisaalta, kun matkakuume on lujasti päällä ja elämäni Japanin kanssa on kaukosuhteessa riutumista, pieni päiväunelmointi ei voi olla haitaksi.
Kun elämäni Japanin kanssa on kaukosuhteessa riutumista, pieni päiväunelmointi ei voi olla haitaksi.
Sydän Japanissa -kirja on saanut muistelemaan, mitä kaikkea haluan seuraavalla Japanin-reissullani kokea. Kaikki alkaa ensimmäisestä konbini-käynnistä lentokentällä ja jatkuu kohti uusia kokemuksia.
Älyvessasta 100 jenin kauppaan
Tokion Hanedan-kentälle saavuttuani aion mennä konbiniin eli pikkukioskiin, ostaa vihreän jääteepullon (mieluusti jotain uutta ja vahvaa juomaa) sekä onigirin. Nauttia niitä jatkolentoa Fukuokaan odotellen ja matkustajien tasaista virtaa katsellen. Istahtaa lentokentän hierovaan tuoliin, joka päihittää jopa ammattilaishierojat. Käydä taas älyvessassa, jossa voin valita hauskan taustaäänen ja kätevät huuhtelutoiminnot.
Lentokoneen ikkunasta ihailen Fuji-vuorta ja reilun tunnin päästä Fukuokan tuttua maisemaa, jossa laajat viheriköt, vuoret, turkoosina hehkuva meri ja pilvenpiirtäjäkaupungin ääriviivat kohtaavat. Toisen kotikaupunkini lentoasema on vain muutaman metropysäkin päässä keskustan hulinoista, mutta otan väsyneenä majapaikalle mieluummin taksin, jonka takapenkki on vuorattu valkoisella pitsillä.
Kuljettajalla on päässään koppalakki ja käsissään valkoiset hansikkaat. Hän ajaa kuusikaistaisilla teillä läpi vilkkuvien neonvärivalojen ja ravintoloista nousevien höyryjen, ylittäen monta jokea ja ohittaen ainakin parisenkymmentä vilkasta tienristeystä. Ruokapaikkojen oviverhot ja lyhdyt heiluvat tuulessa. Laatikkomalliset autot matelevat hitaasti kaupunkiruuhkassa.
Ensimmäisenä päivänä haluan poiketa sadan jenin kaupassa ja kosmetiikkamyymälässä. Hankin edulliset hiusten- ja kasvojenhoitotuotteet paikan päältä. Mukaan tarttuu varmasti joku lisäravinnelöytö ja ihana kasvojenrullauslaite tai muu uutuusvimpain, joka rentouttaa pitkien turistipäivien jälkeen.
Jos majapaikassani on kylpyamme, niin kuin yleensä Japanissa on, nautin mielelläni siinä lojumisesta – ellei iltamenoissa mene liian pitkään. Haahuilen jättimäisissä kirjakaupoissa ja haaveilen, että osaisin japania. Ihmettelen tyylikkäitä kirjankansia ja aikakauslehtiä. Ostan jonkun japanin kulttuurista kertovan kirjan, joita löytyy englanniksi.
Kirjakauppareissusta inspiroituneena menen moikkaamaan vapaaehtoiskurssien pitäjiä ja haluan liittyä pariksi tunniksi opiskelemaan japania senioreiden kanssa.
Himoitsen ruokakaupoissa kymmeniä erilaisia tofutuotteita, bentobokseja ja nattoa sekä suolaisia ja makeita snäksejä, joista löytyy aina jotain uutta testattavaa. Aamiaiseni hankin konbineista tai menen suoraan lounaalle ystävieni kanssa. Voisin syödä joka päivä Sushirossa tai muussa liukuhihnasushipaikassa. Valitsen laadukkainta tonnikalaa (vaikka kaikki kalat ovat hyviä Japanissa) sekä muita sashimeja ja nigirejä. Ankeriasta ja makrillia. Hörpin monta kupillista vihreää teetä, jota voi tehdä sushipaikan jauheesta niin paljon kuin jaksaa juoda.
Menen yakitori-, tempura-, karaage-, gyoza-, ramen-, okonomiyaki- ja soba-ravintoloihin. Siisteihin pikaruokapaikkoihin, joissa ruoka tilataan automaatista ja istutaan tiiviisti vieretysten. Hämyisiin izakayoihin, joissa kuulee kanpai-huutoja. Kissaten-kahviloihin, joissa aika tuntuu pysähtyneen. Karaokepaikkoihin, joiden tapahtumat jäävät äänieristettyjen huoneiden sisään.
Eksyn vanhojen naisten pitämiin ruokaloihin, joista saa kanariisikulhon alle viidellä eurolla. Niiden seinillä lukee ruokalistoja, joista ymmärrän hiraganoilla kirjoitetun udon-sanan, mutta muita merkkejä joudun arvailemaan sekä kysymään.
Onnenpilviä ja pyhäkkötoiveita
Sukellan kaupunkivilinään, josta saan energiaa ja tunnen olevani elossa enemmän kuin koskaan. Tutkin Kawabata-ostoskäytävän tunnelmallisia liikkeitä. Väistelen ulkona sateenvarjojen letkaa ja yritän pysyä suojateillä kiireisten tahdissa. Kuuntelen liikennevalojen tuttua melodiaa ja mainostaulujen kimeitä ääniä. Bussissa menen sisään keskiovesta ja höristelen, kun kuljettaja kertoo nettavalla äänellään seuraavista pysähdyksistä.
Rauhoitun tallustellessani Momochi-rannalla ja Ohori-puistossa. Voisin jäädä päiväksi tuijottamaan valkoista hiekkaa ja merta, jonka kirkkaus pistelee silmissä. Mereltä kantautuu pirteä tuulahdus ja tuttu tuoksu, johon sekoittuvat kalojen, merilevän ja rannan grillauspaikkojen aromit. Välillä istahdan kiville ja annan Japanin auringon lämmittää poskiani. Aaltojen kohina tekee äärirentoutuneeksi.
Kävelen rantaviivaa pitkin ja päädyn Fukuoka-torniin, josta näen kaupunginosien jatkumon. Vaikka Fukuoka on reilusti pienempi kuin Tokio, se näyttää ylhäältä päin myös päättymättömältä kaupungilta. Auringonlaskun aikaan syttyvät miljoonat valot, jotka vilkkuvat eri sävyissä omaan tahtiinsa. Suurimmat mainostaulut loistavat torniin saakka ja näyttäisi kuin animoitu kissa hyppäisi pois ruudusta. Ohikiitävät, vaaleanpunaiset pilvet leijuvat ylläni – täynnä onnellisuuden kaupungin unelmia.
Istahdan ihailemaan puutarhojen kauneutta ja kukkien väriloistoa. Uljaita bambumetsiä ja taidokkaasti leikattuja puita.
Olipa mikä tahansa vuodenaika, Fukuokan kukat kukkivat aina upeasti. Sielua hyväilevissä puutarhoissa vesistöt solisevat ja karppikalat puksuttavat pintaan hamuten ruokaa. Askeleeni ovat kevyet puutarhojen silloilla, ja lepuuttelen lisää upeissa tatamihuoneissa.
Päädyn zen-tunnelmaan myös perinteikkäissä teetaloissa, joissa kimonoasuiset naiset tarjoavat matchaa ja muuta maistuvaa teetä sekä wagasheja, teemakeisia. Annan kuuman juoman höyryn levitä kasvoilleni ja nuuskuttelen raikasta juomaa pitkään ennen kuin se päätyy suuhuni. Ihmettelen teemakeisten suloisia muotoja ja kaikkea sitä taitoa, jolla ne on saatettu lautaselleni saakka.
Käyn kiertämässä suosikkipyhäkköni ja -temppelini. Sisään tullessani kumarran torii-portin luona ja puhdistan käteni temizuya-altaalla. Haluan toki aina vierailla uusissakin pyhäköissä. Kenties nyt olisi aika myös toteuttaa yksi ikiaikainen toiveeni ja yöpyä buddhalaistemppelissä. Tai vierailla silmäterveydelle pyhitetyissä paikoissa. Ehdottomasti toivelistallani on taas joku uusi teefarmi ja teehuone. Tai ei se ole pelkkä toive ollut enää aikoihin; se on jokaisella kerralla tavoitteeni, joka pitää toteuttaa Japanissa.
Käytän jenin kolikot pyhäkköjen ennustusrulliin, omikujeihin, ja pidän niistä itselläni vain parasta onnea lupaavat ennustukset. Maistan itsetehtyjä mocheja sekä juon amazakea, fermentoitua riisijuomaa. Ostan onnenamuletteja. Kumarran kaksi kertaa, taputan kaksi kertaa, rukoilen ja taas taputan. Ei kun kumarran. Olen sekaisin käytösetiketeistä ja onnen määrästä.
Olen täynnä kiitollisuutta ja rakkautta. Täynnä Fukuoka-huumaa. Onhan sydämeni päässyt sinne, minne se jatkuvasti kaipaa.
Sydän tietää, minne se kuuluu
Kiitos Sydän Japanissa -kirjalle, joka innoitti tähän tekstivyöryyn. Kuvissa näkyy myös toinen Japaniin liittyvä kirja, jonka julkaisusta saa kiittää Heikki Valkamaa ja hänen Imo-kustantamoaan.
Luin Kiertolaisen juuri ennen Valkaman omaa uutuuskirjaa. Kiertolainen on Fumiko Hayashin omaelämäkerrallinen teos, joka lukeutuu japanilaiskirjallisuuden klassikoihin. Tykkäsin todella paljon tämän teoksen kuvailevasta, mutta silti napakasta tekstistä, jossa on mukana myös herkkää runotaidetta. Eräänlainen reportaasimainen päiväkirja sekin. Suosittelen molempia kirjoja.
Kun taivaalle kurottavat kirsikkapuun oksat
saavat hennon verenkarvaisen värityksen.
Katso! Pian oksien päistä roikkuvat punervat langat
intohimon onnenveto alkakoon. (Kiertolainen, sivu 27)
