Baarien kylteistä loistaa kirkkaita valoja. Ne heijastuvat kauniisti sateen kostuttamalle kadulle. Joidenkin ovien takaa kantautuu uusimpia discohittejä, toisista hentoja japanilaissävelmiä ja niiden välistä vilkasta keskustelua. Kanpait ja kilistelyä.
Värikkäät valolyhdyt heiluvat ovella, mutta sisällä voi olla pimeää. Joidenkin oviverhojen läpi näkee vain äärimmäisen hämärän. Täydellisen zenin. Pysähtyneen hetken.
Kun paikan ainoat valonsäteet osuvat kokin veitseen tai asiakkaan tuoppiin, on helpompi huomata, että paikassa on jotain elämää.
Sellaista elämää, jossa ihmiset istuvat hiljaa jakkaroillaan. Baaritiskin ääressä he imevät nuudelikeittoaan sekä hörppivät juomaansa. Elämää, jossa vierustoveri kyllä tunnetaan, mutta hänelle ei välttämättä puhuta mitään.
Elämää, jossa ensimmäisen tuopin jälkeen tulee toinen ja sen jälkeen järkyttävä humala. Kenties uusi ravintola. Kokonainen baarikierros. Kello viiden taksijono. Äh, liian pitkä. Auringonnousu ja aamuinen kävely kotiin. Se selvittää pään.
Heikkoon oloon auttaa myös lähikioskin krapulajuoma – mieluummin kuitenkin iltaa edeltävä krapulanestojuoma. Niitä on pienessäkin kioskissa hyllyt täynnä. Onhan tämä Japani!
”Baarista lähdettyämme saatoimme mennä toiseen paikkaan jatkoille, toisinaan taas palasimme omiin koteihimme. Joskus harvoin menimme vielä kolmanteen tai jopa neljänteenkin baariin, ja sen jälkeen juomaan viimeisen lasillisen Sensein luo.”
Kun vietimme opintovapaata edeltäviä läksiäisiäni yhdellä porukalla seitsemän kuukautta sitten, juttelimme pitkään aiheesta ”Aasia, reppureissaaminen ja alkoholi”. Tunnustan tuolloin muun muassa miettineeni, että millähän tavalla erilainen matka minulle tulisi, jos joisin vielä alkoholia.
Roikkusinko aamuun saakka rantabailuissa? Istuisiko iltaa kotibileissä? Tanssisinko yökerhojen pöydillä aasialaisissa suurkaupungeissa?
Varmaan tekisit vielä jotain älyttömämpää, jos käyttäisit alkoholia, sanoi eräs suorapuheinen ystäväni. Voi olla, että näin kävisi helposti. Onhan minulla nyt ensimmäistä kertaa sataprosenttinen opiskelijafiilis. Sellainen sopivan huoleton. Siihen kun yhdistäisi alkoholia, olo olisi täysin ”kannat kattoon” -tyyppinen. Mutta sitä ei tarvitse miettiä enempää. En ole kaivannut alkoholia. En humalaa, enkä varsinkaan krapulaa.
Paitsi ehkä ihan todella pienesti nyt täällä Japanissa.
”Sensei tyhjensi hitaasti sakekuppinsa ja täytti sen itse uudelleen. Hän ei kallistanut tokkuri-kannua kupin reunaa vasten vaan kohotti sen korkealle. Sake muodosti ohuen noron ja putosi kuppiin kuin olisi imeytynyt siihen, eikä tippaakaan läikkynyt.”
Okinawalaiset, kuten lähes kaikki japanilaiset kulmakuppilat ovat hämäryydessäänkin niin kutsuvia, että voisin piipahtaa niissä kaikissa. Ja mikä ettei, monissahan tarjoillaan ruokaa ja muutakin juomaa, lähinnä kahvia. Mutta jotenkin ennen tätä viikkoa on tuntunut oudolta, että menisin pienenpieneen baariin ja tilaisin tiskillä kupin kahvia. (Sen jälkeen olisin hereillä aamuun saakka ja minulla olisi yhtä paha pääkipu kuin oikeasti krapulassa.)
En ole kaivannut alkoholia vielä niin paljon, että haluaisin juoda sitä. Veljeni kuoleman jälkeen viinan juominen loppui hiljalleen, silti vähän yllättäen. Kyllähän nuo after workit ja lauantaiskumppa ovat aiemmin maistuneet minullekin.
Hautajaisten jälkeisellä Japanin-matkallani kävin tokiolaisissa ja osakalaisissa kuppiloissa sekä huuhtelin kurkkuani välillä niissä alkoholillakin. Sen jälkeen tulivat vielä muutamat matkat, kotimaan juhlat ja loppusyksystä vuoden 2016 glögien maistelua. Mutta viime vuonna en juonut enää yhtään alkoholia. Se ei yksinkertaisesti maistu. Vaikka kauppojen hyllyillä olisi Suomessa mitä ihanampia uutuustuotteita ja reissussa mielenkiintoisia tuttavuuksia, en halua tarttua niihin. En halua väsyttää elimistöäni viinaksilla.
”Sinun tavassasi tarjota sakea ei muuten ole minkäänlaista viehätysvoimaa, työkaverini oli kerran tokaissut minulle. Viehätysvoima-sana oli vanhanaikainen, mutta niin oli koko ajatus, että saken tarjoamiseen liittyisi viehätystä siksi, että sitä kaatoi nainen.”
Monissa reissuaktiviteeteissa olen ollut ainoa henkilö, joka ei juo alkoholia. Päiväretki Filippiineillä, rantajuhlat Balilla, opiskelijabrunssi Taiwanissa, sohvasurffaajien viikkomiitinki Hongkongissa. Minulla ei ole ollut ongelmaa juomattomuudestani. Sen sijaan muut utelevat yleensä innokkaasti: ”Miksi et juo?” ”Oletko raskaana?” ”Suunnitteletko perheenlisäystä?” ”Teitkö humalassa jotain sellaista, jonka vuoksi et enää juo?”
Olen kuullut lukemattomia kysymyksiä juomattomuudestani, ja se on täysin normaalia. On erittäin kiusallista, kun ihmiset tekevät johtopäätöksiä ilman tietoa. Olen myös saanut paljon tarjouksia:
”Ota nyt yksi lasi seuraksi, ei se mene edes päähän.”
”Kippistä nyt kanssamme oluella!”
”Lähdetään baariin – tai no, ei lähdetäkään, koska sä et juo mitään.”
Useimmiten baareissa ja bileissä minulla on hauskaa selvin päin. Nautin ihmisten seurasta (ainakin ensimmäisten tuntien aikana), olivatpa he juoneet tai eivät. Sitten haluan yleensä jo nukkumaan. Viime vuosina olen valvonut aamuun saakka häpeällisen vähän, vaikka olisi ollut kuinka mukavaa seuraa ja ohjelmaa. Alkoholia nauttineena olisin ehkä jaksanutkin heilua pidemmälle yöhön. Joskus olin myös sellainen bilettäjä, joka ei halunnut lähteä juhlista kesken kaiken pois, ettei vaan missaa parhaimpia juoruja.
Raittiina olen missanut moniakin juoruja, kivoja hetkiä sekä kenties ihmisiä, mutta olen vihdoin ymmärtänyt kuunnella kehoani ja mieltymyksiäni. Miksi notkua baareissa varsinkaan juorujen vuoksi, jos väsyttää? Eivät ne ole tärkeitä. Aidot tarinat ovat; mielenkiintoisia tyyppejä voi nähdä baarien ulkopuolellakin.
”Vähän aikaa joimme kumpikin omaa sakeamme ääneti. Emme edes tilanneet naposteltavia, tyhjensimme vain kupin toisensa perään. Lopulta olimme molemmat kunnolla päissämme. Maksoimme ääneti laskumme, lähdimme ravintolasta ja palasimme koteihimme. Sen jälkeen emme olleet puhuneet toisillemme.”
Opintovapaamatkallani olen huomannut, että viihdyn yhä useammin samanlaisten ihmisten kanssa ja välillä ajaudun sattumaltakin heidän seuraansa. Balin joogastudiosta tuli viime vuonna toinen kotini. Se ykkösmesta, jossa hengasin kivojen tyyppien kanssa iltaisin ja pidimme alkoholittomia pizzaperjantaijuhlia sekä krapulattomia lauantaibrunsseja.
Usein olen ollut viikonloppuisin myös niin kiireinen projektieni tai uusien nähtävyyksien kanssa, että mieleeni ei ole edes tullut mikään after study -hetki tai lauantaisiideri. Ne rahat, jotka ennen käytin lentokenttien kuohuviin tai rantabaarien cocktaileihin, kulutan nyt mielelläni matchateehen ja säästän matkakassaani. Ja ne hetket, jotka aiemmin menivät viinilasin ääressä, ovat vaihtuneet elämyksiksi kaduilla, rannoilla ja vaikkapa auringonlaskua ihastellen. Olen niin onnellinen tästä sapattivuodestani kuin olisin jatkuvassa, pienenpienessä nousuhumalassa.
Silti japanilainen juomiskulttuuri on jollain tapaa kiehtovaa. Siinä on jotain jännää romantiikkaa, ja samalla elämänmakuista repaleisuutta. Olen tälläkin viikolla istunut auringonlaskun aikaan hämärässä kulmakuppilassani jo monta kertaa. Vitamiinimehua sekä tofusalaattia nauttien ja uusia ystäviäni tavaten. Välillä yksinkin, alussa kuitenkin muiden seurassa.
Myönnän, minua vähän jännitti ensimmäisinä päivinä täällä Okinawalla mennä yksin ruokapaikkaan tai jopa kahvilaan. En tiedä tarkkaan, mistä se johtuu; olen kuitenkin istunut kahviloissa ympäri maailman yksin. Japanissakin monta kertaa aiemmin. Ehkä mieleeni tulivat muistot kesästä 2016 ja edellisen Japanin-reissuni hauraista hetkistä. En uskaltanut kohdata sitä tunnelmaa, jonka koin japanilaisissa kuppiloissa hautajaisten jälkeen. Kun etsin jokaisesta asiakkaasta veljeni piirteitä. Kun päässäni soivat vain hautajaiskappaleet ja loputon kaipuu.
”Vähän ajan kuluttua osuin baariin yhtä aikaa Sensein kanssa. Sensei oli taas kuin ei tuntisikaan, ja sama käytös tarttui heti minuun. Istuimme tiskillä yhden jakkaran erottamattomina. Välissämme istui sanomalehteä lukea mies, joka joi sakea yksikseen. Lehden toisella puolen Sensei pyysi keitettyä tofua. Tilasin samaa.”
Nyt se tosin on jo huvittava ajatus, että kaipasin seuraa ensimmäisille Okinawan-kuppilakäynneilleni. Opin nopeasti, että uuden oviverhon taakse kurkistaminen on jokaisella kerralla kutkuttavaa. Hyvällä tavalla, ja usein sieltä paljastuu kivoja yllätyksiä.
Olen saanut seurata, kuinka niin hillityt japanilaiset muuttuvat jo yhden tuopin jälkeen täysin erilaisiksi. He uskaltavat väitellä asioista, nauraa omille mokilleen ja kertoa asioista, joita he ihmettelevät eurooppalaisessa (juomis)kulttuurissa. (Muun muassa minun juomattomuuttani. Mutta he tekevät sen tyylikkäästi. Kysyvät varovasti ja hyväksyvät asian. Absolutismistani on vasta yhden kerran tehty täällä Japanissa isompi numero; sen sijaan muissa Aasian maissa kohtasin tökeröjäkin uteluja usein.)
Toisen tuopin jälkeen he yleensä pyytävät anteeksi ja lähtevät hoiperrellen sekä hihitellen kohti kotiaan. Minä saatan jäädä vielä hetkeksi kuppilaan juttelemaan kokin kanssa tai lukemaan päivän sanomalehden tai sitten olen ensimmäisten joukossa lähdössä, koska okinawalainen sänkyni kutsuu. Niissä muutamissa tilanteissa on tullut kuitenkin välillä mieleeni, että olisinpa itsekin nousuhumalassa. Nauttisinpa kahden tunnin tarjouksesta, jolloin viinaa voi vetää niin paljon kuin pystyy. Tosin japanilainen viinapää tyytyy vähään, sillä se ei siedä kovin monta ryyppyä. Silti jokaiseen baari-iltaan kuuluu kymmeniä ”kanpai”-kilistyksiä.
Mitä myöhäisemmäksi meno jatkuu, sitä äänekkäämmäksi baari muuttuu. Musiikin lisäksi tai sen puutteessa taustalla kuuluu usein keittiövälineiden kolistelua ja urheilulähetyksen selostusta. Sumopainia tai baseballia. Uuden asiakkaan tullessa sisään tiettyjen paikkojen henkilökunta toistaa aina yhtä reippaasti ”irasshaimase”.
Ja lähdön hetkellä niin kuppilassa kuin kahvilassa huikataan ”arigatou gozaimasu”. Joskus jopa useita kertoja ja asiakasta ulos saatellen. Valomerkki tulee pienissäkin kapakoissa neljältä tai viideltä aamulla, aurinko alkaa pian nousta ja sotilaskoneet ulvoa taivaalla. Toisinaan Nahan hiljaisille varhaisaamun kaduille kantautuu juhlienkin ääniä, kun baariporukat lähtevät nukkumaan ja kertovat hauskimmat vitsinsä ulkona.
Kirjasuositus:
Tämän postauksen lihavoidut sitaatit ovat loistavasta kirjasta, Hiromi Kawakamin Sensein salkku.
Siinä nelikymppinen kertojanainen hengailee kuppiloissa vanhan opettajansa kanssa. Kerrontatyyli on japanilaista, erittäin hidasta ja jopa runollista. Silti saken kittaamisesta ja päähenkilöiden kemioista kerrotaan mielenkiintoisesti. Lopulta jopa romanttisesti. Rakkaus voi löytyä siis hämärästä kapakastakin.
Lisää Okinawasta: