Käteni tärisevät, kun kirjoitan tätä. Mielessäni ovat olleet viime viikkoina kahden vuoden takaiset tunnelmat, kun sain tiedon opiskelupaikastani ja laitoin anomuksen aikuisopintovapaalle. Olin niin innoissani silloin.
Tämä sama tunne on täällä jälleen! Déjà-vu. Täydellinen innostus.
Uskaltanen jo paljastaa déjà-vuni ja hepulini syyn: syyskuun 1. päivä jään vuorotteluvapaalle.
Edessä on tuolloin 180 päivää vapautta. Suuri seikkailu. Uusia unelmapäiviä.
To-do-lista tuntuu loputtomalta
Tein talven kahta työtä. Jos välillä oli rankkaa, jaksoin aina puskea eteenpäin, kun mielessäni oli tämä tuleva breikki.
Vaikka toinen työni loppui äskettäin, eivät hommat ole silti hävinneet minnekään.
Olen viime viikot päättänyt sopimuksia ja solminut uusia. Olen kilpailuttanut vakuutuksia, pitänyt sormia ristissä vuorotteluvapaasijaisen löytämiseksi, aloittanut kaappien perkkaamista. To-do-listani on loputon.
Edessä on niin paljon hommaa, ja oikeastaan todella vähän aikaa. Sata päivää. Reilut kolme kuukautta.
Itse vuorotteluvapaasopimukset ovat vielä tekemättä, mutta sijainen on jo löytynyt.
Työttömyyskassa on laskenut työssäolovuoteni. Luulin alkuvuodesta, että olen vielä vuosien päässä täydestä 20 vuoden työkokemuksesta. Mutta sitten sain yllätystiedon: olen kerännyt työhistoriaa yli 21 vuoden edestä.
Luvassa hidasta matkustamista?
Hieman paniikkia aiheuttaa myös se, että en ole tehnyt mitään vuorotteluvapaani aikaisen toiminnan eteen. Mutta sainhan kaksikin vuotta sitten hetkessä aikaan loistavan matkareitin ennätystahdissa.
Tällä kertaa aion matkustaa hitaammin. Nauttia muutamista paikoista ilman ryntäilemisiä.
Ensimmäisenä ajatuksenani on viettää tuo koko puoli vuotta Japanissa.
Se suunnitelma voi vielä muuttua, mutta siitä on hyvä aloittaa puolikkaan sapattivuoden pohtiminen.
Pitkän talven jälkeen elämä tuntuu taas niin kevyeltä!