Olen ollut yli kaksi kuukautta jo Suomessa. Niistä lomailin 1,5 kuukautta ja nyt olen ollut 2,5 viikkoa töissä.
Kerroin jo aiemmin, että rankinta tähän mennessä on ollut koirani jättäminen vanhemmilleni. Mutta kokonaisuudessaan tässä Suomen-eloni arjessa on yksi ylivoimaisen rankka piirre. Se on asia, josta kuulee todella vähän puhetta. Se on ilmiö, jonka koin aikoinaan, kun tulin vaihto-oppilasvuoteni jälkeen kotiin, mutta sille ei ollut silloin minulla nimeä. Enkä osannut puhua siitä silloin.
Nyt osaan ja tiedän, mikä minua vaivaa.
Diagnoosini on: käänteinen kulttuurisokki. Paluusokki.
Kesälomalla en kiinnittänyt asiaan niin huomiota. Eikä ihme: elin vielä kuherruskuukauttakin, kuten paluushokissa on tapana. Ajattelin, että pitkällä liukumalla Suomen kesässä helpotan paluutani arkeen; samoin kuin varasin matkani päätteeksi loppuviikkojen seikkailut Eurooppaan, että tottuisin kotiinpaluuseen helpommin enkä tulisi suoraan vaikkapa eksoottisesta Japanista kotiini.
Mutta pitkällä liukumalla on myös huonot puolensa. Viivytin sillä paluusokkia, jota kuvataan usein U-käyrällä. Siinä lähtötilanne on yhtä hehkeyttä. Sitten fiilis alkaa laskea, ja siinä tilanteessa olen minä nyt. Jännittävät asiat ja uutuudenviehätys ovat kadonneet. Ystäväni, työpaikkani ja kotikulmani ovat täysin samoja, jotka jätin tänne viime vuonna.
Paluusokkia kuvataan usein U-käyrällä. Minä olen nyt nousemassa pienin askelein U:n pohjalta.
Olen kertonut kaikille avoimesti, että Suomeen sopeutuminen on minulle nyt vähän vaikeaa. Paluusokki on tullut viipeellä. Pitkä lempeä lasku on muuttunut pitkäksi tasaiseksi pohjaksi. Vaikka kaikki tuntuu samalta, on silti paljon asioita, joita yhä hämmästelen. Ihmettelen kovaäänisiä ihmisiä kaduilla ja joukkoliikennevälineissä. Yllätyn aina uudelleen päihdeongelmaisten näkyvästä määrästä. Likaisuudesta, kalliista hinnoista, epäystävällisyydestä. Ja eniten ihmettelen sitä, ettei paluushokista puhuta julkisesti juuri missään.
Myönnän, että vanhaan elämään saapuminen on minulle raastavampaa kuin uusiin maailmoihin tutustuminen. Kun matkalla halusin tutustua kaikkeen uuteen ja kaikkiin uusiin tyyppeihin, tässä paluushokissa minusta tuntuu, että en halua nähdä täällä ketään uusia ihmisiä enkä halua uusiin paikkoihin (en kyllä halua vanhoihinkaan). Ja se ei ole todellista minua. Minä olen aina se, joka haluaa bongata ensimmäisenä uudet kahvilat, keikat ja muut ilmiöt. Nyt olen jopa aristellut uusiin juttuihin menemistä, kuten kävi tällä viikolla uuden tanssitunnin kanssa. Mutta liikuntaharrastus onkin vähän eri juttu; en ole niin kotonani varsinkaan uuden lajin kanssa.
Lähimmät ystävät ja kollegat ovat heitä, joiden seurassa viihdyn. Heidän seuraa kaipasin reissussanikin. Mutta en jaksaisi nyt yhtään niitä ihmisiä, jotka eivät tee minua onnelliseksi. Tai joiden seurassa joudun jotenkin pinnistelemään tai valuttamaan energiaani hukkaan. Tosin en ole koskaan aiemmin edes ajatellut, että menettäisin jotain ihmisten seurassa, sillä rakastan sosiaalisia kanssakäymisiä ja saan voimani ihmiskontakteista. Mutta nyt, energiavarastoni ovat todella tyhjät pelkästä arjen läsnäolosta. Ne hupenivat jotenkin täysin yllättäen, sillä vielä matkalla olin niin täynnä innostusta. Lisäksi tuntuu, kuin kroppani reagoisi tähän paluuseen myös; mahani on kipeä melkein päivittäin. Flunssainenkin olo on jatkunut melkein kolme viikkoa.
Kun tapaan ihmisiä, haluaisin puhua vain elämäni reissusta. Ja olenhan paljon puhunutkin siitä. Minusta tuntuu, ettei minulla ole muuta elämää. Kiitos ystäville ja kollegoille, jotka ovat jaksaneet kuunnella. Puhun ja viestittelen melkein päivittäin reissussa tapaamieni ihmisten kanssa. Niiden, joista osa elää samanlaista paluushokin aikaa. Aikaa, joka ei tunnu miltään, paitsi vähän tylsältä – ja se tylsyyden syy on kokonaan meissä palaajissa. Aiemmassa elämässämme kohtasimme uusia virikkeitä jatkuvalla syötöllä. Ruoka oli eksoottista, ihmiset kiinnostavia, kadut täynnä uudenlaista elämää.
Nyt minusta tuntuu, että aiemmin fanittamani kulmakuppilan teetarjontakin on täysin blaah!
Mutta en halua luovuttaa. Uskon, että paluusokki on ohimenevä tilanne. Tunne, joka tulee ja menee. Se on mahdollista selättää. Taidan olla jo nousemassa U-käyrää ylöspäin, sillä olen tällä viikolla ollut kolmella tanssitunnilla, ilmoittautunut kolmelle japanin kielen kurssille sekä nähnyt ainakin kolmea ystävää ja bongaillut kivoja juttuja muutenkin.
Listasin kuitenkin vielä ne avut, jotka tuovat minulle energiaa käänteisessä kulttuurishokissa.
Näillä keinoilla minä selviän paluushokista:
- Puhun, puhun, puhun
Olen kertonut nyt avoimesti ihmisille, että hei, kärsin käänteisestä kulttuurishokista. Minulle kaikki tämä arjessa eläminen on taas uutta, mutta silti vähän turhauttavaa. Olen ristiriitaisessa tilanteessa, mutta työskentelen sen eteen ja etsin ratkaisuja sekä uusia oivalluksia.
Kerron myös mielelläni matkastani, sillä se on elämäni ihanin asia – mutta valikoin ihmiset, joille kerron. Tiedän, että edes kaikkia läheisiänikään ei kiinnosta reissujuttuni. Turhaan kerron tarinoitani heille. Mieluummin kerron niitä vaikka täällä blogissa. Tämä kirjoittaminenkin on terapiaa! - Pidän yhteyttä maailmalla oleviin kavereihini
Pikaviestimet ovat niin käteviä! Niillä saa hyvänyöntervehdyksen Japaniin, kuvan Botswanaan, viestin Costa Ricaan. Maailmalla on paljon ihmisiä, joiden kanssa sain jakaa sapattivuoteni. Heiltä minä saan erityisesti nyt paljon tsemppauksia ja energiaa arkeen. Heille minä voin kertoa vapautuneemmin, että nyt on vähän liian tylsää, mutta liian kiireistä elämää. He ymmärtävät pointtini ja yrittävät kertoa yhtä pitkäveteisiä juttuja elämästään kuin minä. Mutta minulle ne tarinat ovat jotain eksoottista ja ihanaa, ja niitä kuunnellessani vaarana on tietenkin se, että matkakuumeeni yltyy. - Kuuntelen matkamusiikkiani
Ah, top-listat Tanskasta ja Japanista. Kiitos Spotify! Tutut kappaleet ovat kuin lohturuokaa korville ja sielulle. Niiden tahtiin voi tanssia kotona tai käpertyä peiton alle. Samalla voi selata Instaa ja käydä tutut matkakuvat puhelimesta läpi kerta toisensa jälkeen. Säilytän yleensä kyllä todella vähän kuvia kännykässäni, koska sen muisti on niin pieni. Mutta onneksi tästä blogistakin löytyy jotain suosikkikuviani! - Nukun riittävästi
Melkein jokainen paluushokin kokenut sanoo, että pitäisi mennä ulos ja aktiviteetteihin mahdollisimman usein.
Olen toista mieltä: pitää kuunnella itseään. Minulle paluushokin pohja on tarkoittanut menojeni karsimista. Vaikka minulla olisi nyt niihin aikaakin enemmän, kun koirani ei ole kotona, en halua viettää vapaa-aikaani paikoissa, jotka eivät tunnu omilta. Nukun mieluummin riittävästi, sillä tavallisetkin työpäivät vetävät nyt alkuun mehut aika tehokkaasti. Semmoiset kahdeksan–yhdeksän tuntia unta nyt minulle, kiitos! Kunhan tästä tokenen, niin hakeudun varmasti hiljalleen myös kaikenmaailman menoihin. Tai sitten jatkan hiljaista kauttani, mikä voisi oikeastaan olla tarpeenkin. Ainakin se olisi kokonaan jotain uutta minulle. - Palaan arkeen pikkuhiljaa, hemmotellen
Annan itselleni hemmotteluhetkiä tasaisesti paikoissa, jotka tuntuvat hyvältä ja saattavat jopa tuoda mieleen matkani. Käyn tapaamassa ystäviäni matchalla ja sushilla. Katson elokuvan, joka muistuttaa jostain tutusta paikasta.
Mutta viimeksi tällä viikolla, kun kävin tanssitunnilla ja ilmoittauduin japanin kielen kursseille, tunsin suurta rakkautta arkea kohtaan. Tunsin, kuinka aloin kiivetä ylös U-käyräni pohjalta, kun sain hankittua kivoja juttuja arkeeni. Niitä kehitän nyt sopivasti lisää elämääni, mutta en liian tehokkaasti. Vielä tekee mieli vähän hengailla omassa kuplassani. - Varaan uuden loman
Tuntuu hullulta sanoa, että paluusokki on vähän kuin vanhan ystävän suremista. Vanha jännittävämpi (elämäni) on poissa ja minun täytyy nyt mennä läpi uusien elämänvaiheiden sopeutuakseni takaisin tähän yhteiskuntaan, joka on sama – mutta tuntuu eriltä. Tämän ystäväni kanssa minulla ei ollut moniakaan vaikeita hetkiä; sopeuduin ja nautin lähes kaikista uusista paikoista.
Nyt kotiinpaluuni jälkeen jarruttelin pitkään ajatusta uudesta matkasta. Ajattelin, että en voi varata heti matkaa, kun en ole ollut vielä töissä tienaamassakaan kunnolla. Että en halua myöskään reissua, jota odottaisin koko syksyn eikä minulla olisi muuta elämää. Mutta nyt aion tehdä toisin, ja yritän nauttia elämästä kotonakin hiljalleen, vaikka… no, mielessä on se uusi lomakin.
Jännä juttu oli huomata, että kun sain sovittua työpaikallani seuraavasta lomasta, harteiltani tuntui lähteneen iso taakka. Kehooni ja mieleeni alkoi virrata uutta energiaa. Sellaista tunnelmaa, joka lopullisesti vannoi, että paluusokkini alkaa olla jo voiton puolella.
Uusi reissu on niin paras lääke mihin tahansa vaivaan.
Minkä sille voi, että seikkailijan elämä on tarkoitettu seikkailemiseen!
Oletko kokenut paluushokin?
Miten selvisit kotiinpaluusta ja käänteisestä kulttuurishokista? Olisi kiva kuulla kokemuksianne.
