Marraskuun ensimmäisellä viikolla se iski.
Päivä oli jo viileä, nippa nappa alle 20 asteen. Tuuli oli hyytävä. Vaaleanpunainen piponi suojasi onneksi korvia.
Illalla piti kaivaa lisävillaa päälle. Kotimatkalla sormet olivat kohmeessa. Kauppakeskuksen mittari näytti +11 astetta.
Kotona tuli ensimmäisenä vastaan nenänpäätä kutitteleva kylmä henkäys. Talven ensipuraisu, vaikka syksy on vasta aluillaan.
Tähän asti asuntoani on pitänyt tuulettaa iltaisin, sillä aurinko on paistanut päivällä niin kuumasti. Sisällä on ollut kuumaa ja vähän tunkkaista, kun olen ollut päivän pois.
Japanilainen ilmastointi on onneksi tehokas ja viilentää huoneen muutamassa minuutissa. Kunhan ensin opettelin kaukosäätimen oikeat merkit – siihenkin meni melkein viikko.
Nyt kaikki on toisin. Olen opetellut kaukosäätimestä, miten huoneeseen saa lämmintä ilmaa.
Ainakin iltasuihkun ajaksi.
”Te suomalaiset olette onnellisia, kun voitte talvellakin olla sisällä paljain jaloin ja ohuissa vaatteissa.”
Näin ystäväni totesi, kun puhuimme Japanin viileydestä.
Japanilaiset kodit ovat talvella jäätävän kylmiä. Ei niissä tepsutella marraskuussa enää avojaloin eikä lyhythihaisissa paidoissa.
Viime vuonna tähän aikaan kärsin kamalasta kylmyydestä vanhassa tokiolaisessa talossa. Vaikka ulkona oli yli kahdenkymmenen asteen päivälämpötiloja, illat ovat viileitä – ja asunnot tuntuvat vieläkin viileämmiltä.
Onneksi nyt mukanani on pitkähihainen pyjama ja villasukat.
Nukkumaan mennessä kietoudun iltaisin ainakin yhteen, välillä kahteenkin peittoon.
Tarvittaessa käyn ostamassa lähikioskista lämmittäviä lappusia tai aidot suomalaiset Pörrö-sukat, joihin törmäsin tänään kauppakeskuksessa.
Izakayoissa puhaltavat lämmittimet. Jalat saa piiloon ihanasti lämmittävän pöydän, kotatsun, alle.
Wc:n kylmää kaakeliakaan ei tunne jalkapohjien alla, koska täällähän käytetään vessatossuja.
Mutta mikä lämmittää eniten?
Ihmiset ja hetket täynnä lämpimiä ajatuksia.
Eilen olin poimimassa kauden sesonkiherkkuja, persimoneja eli kakihedelmiä. Hedelmäpelloilla kierteleminen tuntui luksukselta; samanlainen maine on hedelmillä Japanissa.
Täällä hedelmät ovat eräänlainen luksustuote, ei ihan jokapäiväinen välipala.
Hedelmiä annetaan paljon myös lahjoiksi.
Hinnat vaikkapa lähikaupassani ovat välillä hurjat: seitsemän euroa viinirypälerasiasta. Yli kymmenen euroa hunajamelonista. Kaksi mandariinia eurolla. Iso omena yli euron. Kaksi pientä banaania 1,50 euroa.
Hedelmät myydään yksittäin tai muutaman kappaleen pakkauksissa. Niihin on valittu parhaat yksilöt. Paikalliset sesonkihedelmät ovat edullisia, kuten juuri nyt persimonit.
Menin maaseuturetkelle paikallisen ilmaisjakelulehden mukana ja kiersimme päivän Kurumen alueella, joka on tunnettu persimoneistaan ja käsitöistään. Fukuokasta sinne ajaa reilussa tunnissa.
Kurume ei ole pelkkä maaseutupaikkakunta, vaan se on jopa yksi Japanin ydinkaupungeista. Siellä on yli 300 000 asukasta, yliopisto ja paljon teollisuuttakin.
Maaseudun rauha vallitsi kuitenkin persimonviljelmillä.
Neljällä eurolla sai poimia kassin rauhassa täyteen hedelmiä paikallisen maanviljelijän pellolla. Kiirettä ei ollut, ja nautin myös maisemista.
Sininen taivas ja kirkkaat hedelmät loivat upean kontrastin vuoristoa vasten. Yli satavuotisissa maalaistaloissa oli mielenkiintoisia yksityiskohtia ja olisin halunnut kurkkia niihin kaikkiin.
Kuulin, kuinka persimoneilla voi olla uskomaton vaikutus terveyteen: niissä on varsinkin flunssakaudella tärkeitä C- ja B-vitamiineja, kuitua ja mahdollisesti tulehduksia rauhoittavia antioksidantteja.
Hedelmän makeus viipyili suussa ja vitamiinit pörräsivät kehossa.
Lisää hyvää oloa toivat visertävät linnut, lämmin syysaurinko ja uudet ihmiset.
Kodin viileys ei haittaa, kun ulkona on näin kivaa. Varsinkin Japanin maaseudulla. Marraskuussa.
