Paras osa minua

Miltä Helsinki näyttäytyy 10,5 kuukauden jälkeen? Ensimmäinen päivä oli melkein suurkaupunkieloa. Poliisiautot ajelivat pillit päällä. Uniformuiset miehet päivystivät monella kadunkulmalla. Helikopteri surisi taivaalla. Mustat autot kulkivat letkassa. Kiitos tästä cityfiiliksestä, #Trumputin!

Huipputapaamisen jälkeen Helsinki muuttui hetkessä. Se on lähinnä tuntunut pieneltä kylältä. Hellepäivät ovat karkottaneet ihmiset kaupungista. Vai miksi ostoskeskuksetkin ovat tyhjiä?

Ja ennen kaikkea: kotini on tuntunut samaan aikaan tyhjältä – vaikkakin sen lattialle olen purkanut kaikki tavarani. Olen yrittänyt järjestää sitä tosissani, mutta olen myös karannut joka päivä hommiani karkuun vähintään muutamalle kaveritapaamiselle tai asiointireissulle.

Ystäviä on niin kiva nähdä pitkästä aikaa täällä Helsingissäkin. Esimerkiksi terasseilla ja puistoissa, jotka ovat nyt harvinaisesti melko väljiä. Uimarannoilla ja toreilla on kyllä paljon iloista porukkaa. Aurinko paistaa kirkkaasti, mutta päivä on lyhyempi kuin pohjoisessa. Ouluun verrattuna valoisaa aikaa Helsingissä on neljä tuntia vähemmän. On pimeää, mutta onneksi ei kylmää.

Ystävien seura piristää niin paljon, kun mieleni on jossain kaukana enkä vielä suostu ymmärtämään, että elämäni on nyt täällä Helsingissä. Heidän seuransa tekee oloni kotoisaksi. Toisin kuin fyysinen asunto tavaroineen, vaikka luulin vanhempieni luona kuukauden asuessani, että kaipaan jo omaa rauhaa ja tilaa. Mutta ei, vielä kotiinpaluu keskelle tuttuja valkoisia seiniä ei ole minua vakuuttanut.

Olen silti viettänyt suurimman osan viime päivistä hurjan kuumassa kodissani. Haluan, että se on kuta kuinkin järjestyksessä ennen kuin aloitan työni 1. elokuuta. Sitä ennen aion käydä vielä Oulussa ja Koillismaalla, kun nyt ensin saisin tämän asunnon laitettua ja muun muassa selvitettyä alivuokralaisen jättämiä ikäviä juttuja.

Helle on kai sekoittanut pääni, ja minusta tuntuu, että en ole saanut vielä paljon mitään aikaan. Jos en ole lähtenyt ulos, mieleni on karannut jonnekin kauas. Opintovapaavuoteeni. Pyörittelen tavaroitani. Siirrän vähäisten huonekalujen paikkaa. Heittelen vaatteita kasoista toiseen. Kierrätykseen vai kaappiin vai takaisin kellariin?

Olen nyt kantanut kotiin melkein kaikki vaate- ja muut tavararöykkiöni, jotka pakkasin vuosi sitten. Availin laatikoita hetken melkein kuin joululahjoja: Ai, täällä on tällainen tunika. Toinen, kolmas… kymmeniä kivoja mekkoja. Ihanaa, nämä kengät otan heti käyttöön. Jee, peilikaapissani on yksi huulipuna.

Ennen lähtöäni heitin roskiin, myin ja lahjoitin kasan tavaraa. Meikkilaatikossani oli silloin vielä kymmeniä huulipunia, puutereita sekä ihonhoitotuotteita. Eteisen kaappini olivat täynnä kenkiä. Nyt jokaisessa kaapissa on niin tyhjän näköistä. Mahtavan väljää! Enkä osaa edes kaivata niitä tavarapaljouksia enää, kun tuntuu, että tavaraa on vielä nytkin ihan tarpeeksi – jopa yli sen. Eipä koskaan tuntunut siltä opintovapaata edeltävällä ajalla: aina minulla oli vaatepulmia. Muka liian vähän ja liian tylsiä vaatteita kaapissa. Mutta hei, sitten pärjäsin muutamalla mekolla koko vuoden! Yksi huulikiiltokin riitti hyvin – käytinhän sitä vain erikoistapauksissa.

Pyörittelen tavaroitani. Siirrän vähäisten huonekalujen paikkaa. Heittelen vaatteita kasoista toiseen.

Pakkasin vaatteeni viime vuoden elokuussa vakuumipusseihin. Sinänsä ne ovat käteviä keksintöjä, sillä niiden avulla tekstiilit saa pakattua todella pieneen tilaan. Mutta vaatteet ovat rypistyneet vakuumipusseissa ihan kamalan näköisiksi. Olen viettänyt kuusi tuntia elämästäni tällä viikolla silitysrauta kädessä. Se on ollut hetken kivan meditatiivista, mutta oikeasti en ole niin ahkera silittäjä. Monet talvivaatteet jätin vielä laatikkoihin.

Viimeiseksi purin tänään matkalaukkuni, joka oli mukana sapattivuoteni ajan, ja sitten toisen, jolla kuljetin Oulun vanhempieni luokse talteen jättämiäni tavaroita. Sen toisen purkaminen oli kyllä äärimmäisen kiinnostavaa: samaan aikaan vähän rankkaa, mutta ah, niin… suloisen nostalgista? En osaa sanoa sanoja fiiliksilleni.

Jokaisen reissuvaatteen kohdalla muistelin, että missä, milloin ja kuinka onnellinen olin ollut se päällä. Itkin onnesta ja kaipuusta. Tämän laukun olisin voinut purkaa hetkessä, mutta todellisuudessa työ venyi ja venyi.

Saatoin haistaa tennareistani vielä Fukuokan kevätkukinnan. Shortseistani Pohjois-Jyllannin meri-ilmaston ja siskoni kodin. Pitkähihaisesta mekostani Essaouiran teehuoneet. Nuuskuttelin ja silittelin. Palasin elämäni kevään hetkiin uudelleen ja uudelleen.

Muistin, kuinka nuotiotuli lämmitti okinawalaisella rannalla ohuen kesämekkoni lävitse. Kuinka läksiäislahjaksi saatu huivi suojasi Hongkongin viileydessä. Pieni pyyhe pelasti joogasaleilla. En oikein osannut löytää näille tavaroille ja vaatteille oikeaa paikkaa millään. Pystyisinkö enää käyttämään suosikkitreffimekkoanikaan, koska se on ladattu niin monilla tunteilla?

Pyörittelin elämäni matkalaukun vaatteita ja mietin, kuinka vähällä ihminen tuleekaan toimeen loppupeleissä. Kuinka tyytyväinen joku voi olla, kun mukana on matkalaukullinen tavaraa – ja siitäkin osa on ihan turhaa. Ja tuo tyytyväisyyskin on mieto sana kuvaamaan tunnelmiani. Matkalaukkuni kanssa maailmalla olen yhtä hymyä. Iloa. Rakkautta.

Kun kävin pikaisesti hankkimassa hygieniatarvikkeita kotiin, välttelin tarkoituksella alennusmyyntejä. Kaappini eivät oikeasti (enkä minäkään) tarvitse enää lisää vaatteita. Vaikka ostaisin kauan himoitsemani villamekon syksyksi tai trendilenkkarit, en saisi samanlaisia kiksejä niistä koskaan. Ne täyttäisivät kyllä kaappini, mutta eivät sieluani. Eivät mieltäni eivätkä sydäntäni.

Uudet seikkailut ovat niitä, jotka tekevät minut iloiseksi. Ne ovat tärkeintä elämässäni tällä hetkellä. Ehkä saan jossain vaiheessa kotinikin vielä siihen kuntoon, että se lisää onnellisuuttani. Tällä hetkellä fiilikset ovat ristiriitaisia; tiedän jo valmiiksi, että kivoinkaan asunto ei ole koskaan tuonut samoja tunteita, kohtaamisia ja elämänkokemuksia, joita reissuni ovat tuoneet.

Seikkailut. Ne ovat paras osa elämääni. Paras osa minua.