Kemi-nostalgiaa ja kaupungin pienin wc (eli paskahuussi)

Jäänmurtaja Sampo. Lumilinna. Jääbaari.

Kemin huippunähtävyydet ovat erittäin jäätäviä, talvisia kohteita. Tai näin ainakin pitkään kuvittelin.

Vietin Kemissä aikoinaan yhden pitkän syksyn ja talven, yhteensä kahdeksan kuukautta. Se vuosi heitti minua yllättäviin paikkoihin eli K-kirjaimilla alkaville paikkakunnille: Konnevedelle, jossa tein graduni loppuun. Kanadan Thunder Bayhin. Kemiin, jossa rakastin kyllä työtäni.

Olin ensin toimittajana kaksi kuukautta Pohjolan Sanomissa, ja sitten puoli vuotta toimitussihteerinä. Pidempäänkin olisi saanut olla.

Mutta inhosin niin Kemiä. Ihan ensimmäisestä päivästä lähtien, kun sain tarpoa kolme kilometriä töihin auraamatonta tietä. Varhainen ensilumi tuli maahan painepesurin voimalla ja läiski kasvojani kuin mikäkin piiska.

Joka paikassa oli hiljaista, valkoista ja semmoinen viima, joka pureutui uuden kemiläisen sisimpään ja jätti tuntojäljen ikuisiksi ajoiksi.

Kemissä haisi usein pahalta ja parasta siinä oli ohitustie, joka vei Ouluun tai vieläkin lähemmäksi kivaa paikkaa eli Torniota.

Arki-iltaisin Kemissä oli hiljaista. Vähän turhankin rauhallista. On kuulemma edelleen, sanoo siellä asuva ystäväni.

Kaamoksen valo oli sinistä ja talvi oli jatkuvaa hämärää. Tai sitten se oli pelkästään minun päässäni. Jotain kertoo asiasta myös se, että en ottanut tuona aikana yhtään kuvaa Kemistä.

Joskus työpöydän ääreen saattoi pilkahtaa auringonsäteitä, jotka saivat puhtia merenjäästä. Toisinaan lumilinnassa vierailevat turistit toivat katukuvaan jotain uutta, mutta hekin vain piipahtivat Kemissä yleensä nopeasti.

Keväällä avautuva meri oli upea, ja on yhä sellainen mielikuvissani. Niin paljon rajumpi kuin missään muualla. Se oli koko ajan läsnä kaupunkikuvassa. Tai ainakin näin sen muistan.

Meri teki levottomaksi. Kemistä piti päästä pois jokaisena vapaapäivänä.

Huomasin hiljalleen, että kaipaan toisaalle. Halusin asua 26-vuotiaana lähempänä ystäviäni sekä menopaikkoja, ja muutin toukokuussa Helsinkiin. Silloin viimeiset jäät huitelivat Perämerellä ja kevät oli vasta alkamassa Kemissä.

Mutta, mikäs upea kesäkaupunki!

Jos olisin viettänyt Kemissä vielä kesän, olisin saattanut tykästyä kaupunkiin. Olisin saattanut jäädä sinne jopa pidemmäksi aikaa.

Talvi-ihmiset pitävät Kemistä taatusti lumenvalkoisena; onhan siellä kivoja aktiviteettejä kylmän aikaan.

Mutta nyt kun olen Kemissä vieraillut joinakin kesinä, olen ihastunut kaupunkiin ja sen helppouteen.

”Kaikki on täällä niin lähellä”, sanoo Kemissä asuva ystäväni ja olen tismalleen samaa mieltä.

Se on upea kesäkaupunki, myös sateisena päivänä, vaikka olen myös saanut kuulla toisenlaisia näkemyksiä Kemistä.

”Kuka hullu lähtee Kemiin?”

Parasta Kemissä on edelleen se meri ja sisäsatama. Tuo kemiläisten olohuone, joka hyödyntää merenrantaa.

Punaiset makasiinit ja muut rannan kuppilat ovat leppoisia paikkoja illanistujaisiin tai päiväkävelyn jälkeiseen kahvitteluun. Sisäsatamassa järjestetään myös festareita ja sieltä voi lähteä pienelle Kemi-risteilylle.

Jalokivigalleria ja lumilinna ovat niin ikään lähellä.

Yksi epävirallinen nähtävyys on myös yhden rannassa sijaitsevan punaisen makasiinin ”Paskahuussi”, jonka nimesimme ystäväporukassa Kemin pienimmäksi vessaksi.

Jos kengännumeroni olisi yhtään suurempi kuin 40–41, vessan ovi tuskin olisi mennyt kiinni ilman varpaiden jäämistä puristuksiin. Sen verran ahtaalta tuntui tuo pieni vessa.

Tummasta vessasta oli vaikea ottaa tarpeeksi havainnollistavaa kuvaa; se täytyy itse kokea.

Parhaat näkymät Kemiin tarjoillaan kaupungintalon tasanteelta. Koronatilanteen vuoksi se on ollut tosin pitkään nyt suljettuna, kuten moni muukin Kemin nähtävyys.

PS: Kemin katukuvan yllättäjä on kaunis, vaaleanpunainen kirkko, jossa näkyy niin uusgotiikan kuin kansallisromantiikan vivahteita.