Teetarinoita, osa Marokko: berberien viskin lumoissa

Vielä edellisessä postauksessanikin kehuin, kuinka pieni ja helppo paikka tämä Essaouira on liikkua eksymättä. Mutta miten minulle kävikään? Vanhan kaupungin kujat ovat suoria, mutta ne liittyvät toisiinsa yllättävissä paikoissa ja voivat yllättää turistin.

Lisäksi parin päivän kokemus on jo opettanut, että karttasovelluksiin ei ole luottaminen Marokon medinoissa. Essaouiran muurien sisäpuoli on vähän kuin Venetsia, joissa olen huomannut myös, kuinka sovelluksen matkamäärät ja paikat eivät millään vastaa todellisuutta.

Ja siksipä seikkailin melkoisen matkan – mutta mitäpä sitä ei tekisi hyvän marokkolaisen teen vuoksi.

Tripadvisor on ehkä pahin kaikista sovelluksista. Siellä saattaa olla vääriä yhteystietoja sekä vanhentuneita paikkoja; olen muissakin kohteissa törmännyt samaan. Essaouirasta löysin sen avulla yhden söpön teepaikan, jonne halusin suunnistaa. Mutta kun olin käppäillyt puolisen tuntia paikan luokse, tilalla oli tyhjä liikehuoneisto. Muutenkin olin paikassa, joka oli kaukana linnan portteja ja vielä kauempana ydintä. Olin jo vähän hermostunut ja (tee)kiukkuinen.

Sen varmaan näki se paikallinen mies, joka tuli ystävällisesti kysymään, mitä etsin. Sanoin kuppilan nimen ja hän nauroi, ettei se ole ollut enää viiteen vuoteen toiminnassa. Epäilen, sillä viimeisin nettiarvostelu oli kuitenkin viime vuodelta. Sen huomasin jälkikäteen, kun selailin vielä nettiä.

Kysyin mieheltä suositusta hyvästä marokkolaisesta teestä ja paikasta, jossa voisi saada myös informaatiota paikallisesta teekulttuurista. Hän puhui sujuvaa englantia ja sanoi tietävänsä Essaouiran parhaimman paikan sekä henkilön, joka voisi minua opastaa asiassa. Kysyin, voisiko hän kertoa sen osoitteen tai nimen, mutta hän ei suostunut siihen. Hän aikoi viedä minut itse paikan päälle.

Aloin pudistella päätäni, sillä en todellakaan halunnut mitään opaskierrosta. Varmaan miehellä oli mielessä muutaman dirhamin ansaitseminen, mietin. Vaikka kuinka yritin vastustella, pieni papparoinen sanoi jämäkästi, että seuraa häntä.

Lähdin seuraamaan miestä vähän kauempaa. Annoin hänen viipottaa reilusti edempänä. En ollut yhtään varma, että kuinka kauan joutuisin häntä seuraamaan ja kuinka kauan jaksaisin seurata ja mihin joutuisin häntä seuraamaan. Ehkä poikkeaisin välillä johonkin puotiin, jos siltä tuntuisi. Oli vähän uhkarohkeaakin lähteä tuntemattoman mukaan, pohdin itsekseni. Toisaalta, olimme vilkkaiden katujen äärellä ja kun pysyttelisimme niillä, minulla tuskin olisi hätää.

Harmaahiuksinen mies liehuvassa viitassaan pujotteli pitkin vanhan kaupungin kujia ja vilkaisi aina taaksensa, että olenko siellä. Reilun vartin kävelyn jälkeen hän pysähtyi tutulta näyttävän paikan eteen. Olin kävellyt sen ohi monta kertaa, mutta en ollut vielä käynyt kahvilassa. Enkä olisi varmaan ilman miestä mennytkään: sen sisällä näytti olevan tupakkimiehiä ja todella hämärä valaistus sekä vanhat huonekalut.

Oppaani kertoi, että täällä minun kannattaisi juoda marokkolaista teetä, jos haluaisin kunnon teetä. Kiitin tiedosta, ja sanoin, että ehkä menen sinne joku päivä. Mies ei luovuttanut. Hän sanoi, että menemme sinne nyt yhdessä.

Mies tilasi kaksi teetä ja johdatteli minut kuppilan sisäpihalle. Se oli täysin erilainen kuin itse kuppila. Sisäpihalla oli värikästä taidetta, kasvillisuutta sekä monta terassikerrosta. Siellä nuoret nauttivat kokistaan ja rouvat söivät leivoksiaan. Lähes kaikilla oli edessään myös hopeanvärinen teekannu.

Saimme pöytään samanlaisen teekannun ja kaksi pientä lasia. Se on marokkolainen tyyli, mies opasti.

Olin tarttumassa jo kannuun, kun mies otti sen itselleen. Vieraille ensin ja marokkolaisella tavalla, hän sanoi ja kaatoi teetä kuppiini. Sen jälkeen hän kaatoi teen takaisin hopeanväriseen kannuun – ja toisti tämän viisi kertaa.

– Näin tee ehtii jäähtyä ja sokeri sekoittua paremmin. Huomaatko, marokkolaiset eivät käytä teelusikoita vaan teen aromit ja sokerit sekoitetaan tällä tavoin, hän vinkkasi.

Kannua hän piteli ylhäältä ja antoi teen valua pitkänä norona lasiini. Kuulemma kannun koko ja sen pitelemiskorkeus kertovat vieraan tärkeydestä: mitä isompi teekannu ja mitä korkeammalta tee kaadetaan, sitä merkittävämpi vieras on. Teen valuttaminen korkealta tuo lasin pintaan mukavasti kuplia ja antaa toisenlaisen rakenteen juomalle, mies valisti.

Minusta tuo kaatoprosessi vaikutti ennen kaikkea miehen omalta, dramaattiselta show’lta. Mutta täytyy myöntää, että teen pintaan tuli hetkeksi vaahtoa ja mintun tuoksu levisi ihanasti raikkaassa ulkoilmassakin. Ja kun tarkkailin muihin pöytiin, niissäkin teetä kaadettiin korkealta ja lasista se kaadettiin uudestaan pannuun monta kertaa.

Yritin ottaa miehestä kuvia, mutta hän ei halunnut tulla ikuistetuksi kameraani. Aloin jo vähän täristä, että kenenkähän hullun seuraan olen päätynyt ja milloin voisin liueta paikalta. Toisaalta mies kertoi marokkolaisesta teekulttuurista niin elävästi, että en malttanut kuitenkaan karata paikalta.

– Marokkolaiset nauttivat minttuteetä yleensä kiinalaisen vihreän teen kanssa. Tätä sanotaan berberien viskiksi, muslimeiden päihteeksi, jota juodaan niin iloon kuin suruun. Sillä aloitetaan aamu ja sillä lopetetaan päivä. Pieniä shotteja voi ottaa vaikka joka tunti ja niistä saa hyvin energiaa.

– Minttutee sopii myös mille tahansa aterialle ja siinä pitää olla runsaasti sokeria, sillä muuten se maistuu kitkerältä.

Olin lumoutunut miehen teetietämyksestä ja minttuteestäni. Se maistui täysin erilaiselta minttuteeltä, jota olin koskaan juonut. Myönnän, että en ole koskaan ollut minttuteen ystävä. Jopa minttusuklaa ja muut -makeiset tökkivät niiden tuomien muistojen vuoksi. Minttuteestä minulla tulee mieleen jotkut lapsuuden vatsataudit, ja minttusuklaasta edesmenneet veljeni sekä enoni.

Mutta kun pohjalla on laadukasta vihreää teetä ja siinä haudutetaan marokkolaista, tuoretta minttua (sekä lisätään sokeria), niin taidan olla kokoussa berberiviskiin. Raikkaampaa juomaa ei taida löytyä, ei ainakaan tästä maailman kolkasta. Lasit ovat myös niin pieniä, korkeintaan desin vetoisia, että niistä pystyy juomaan useamman teeannoksen ilman että esimerkiksi kofeiiniherkkänä menetän yöuneni. Tosin tuo valtava sokerin määrä hieman harmitutti, sillä juoma oli todella makeaa.

Olin ehtinyt jo viikon olla ilman japanilaista vihreää teetä ja kaivannut todellista teehetkeä. Joten tämä hetki tuli todellisena lottovoittona. Seniori hoki useamman kerran ”inshallah”. Jos luoja suo. Lisäksi hän kertoi marokkolaisesta teesananlaskusta:

”Ensimmäinen lasi on kitkerää kuin elämä.
Toinen on vahvaa kuin rakkaus.
Kolmas on rauhoittavaa kuin kuolema.”

Kitkerää, vahvaa, rauhoittavaa – ja makeaa. Näin voisin kuvailla marokkolaista minttuteetä.

Kun saimme pöytään laskun, otin sen nopeasti itselleni. Iso teepannu kahdelle (8 pientä kuppia teetä): 12 dirhamia eli noin 1,10 euroa.

Mies kuitenkin nappasi paperin kädestäni ja sanoi, että hän haluaa tarjota. Se on kuulemma aito marokkolainen tapa. Osoitus vieraanvaraisuudesta uudelle tulijalle.

Olin mykistynyt. Ja olen edelleen ihmeissäni tuosta hiippapukuisesta, erittäin ystävällisestä papparoisesta, joka saattoi ehkä pelastaa koko Marokon-aikani, kun tässä on ollut vähän kaikenlaista ensimmäisen päivän onnettomuuksista haukkumasanoihin. Ainakin seniori teki elämästäni nyt hetkeksi paljon miellyttävämmän.

Tee ja hyvät ihmiset. Ne vaan kuuluvat yhteen! Inshallah!

2 x kiva teepaikka Essaouirassa:

1. L’Atelier – cafe & boutique
   Moderni, loftmainen kahvila
2. Pâtisserie Driss
   Vuonna 1928 avattu perinteisempi kahvila, johon paikalliset luottavat