6 päivää hiljaisuuden retriitissä – kannattiko?

”Viimeistään kolmantena päivänä olet takaisin puhelimen ääressä ja somettamassa!”

Näin ystäväni Suomesta viestitteli, kun kerroin, että olen menossa hiljaisuuden retriittiin täällä Balilla. Enkä yhtään ihmettele, että hänen ajatuksensa olivat tällaisia.

Koko idea lähti muutenkin käyntiin vähän hassusti, sillä se käynnistyi pienoisesta ”kämppiskilpailusta”. Surffarikundi, jonka kanssa jaoimme AirBnb-kotia Canggussa, sanoi lähtevänsä kymmenen päivän retriittiin. Katselin hänen valmistautumistaan vipassana-retriittiin. En enää ehtinyt buukata itseäni samaan paikkaan, joten aloin katsella muita kohteita.

Löysin lopulta mielenkiintoisen paikan netin avulla. Bali Silent Retreat -keskuksen (BSR).

Se ei ollut ilmainen, kuten kämppikseni retriitti. Päinvastoin, BSR kuulosti aluksi hieman kalliilta: alkaen 55 euroa / yö dormimajoituksessa. Hintaan kuuluu retriittikeskuksen päiväpassi, jolla saa päivittäin muun muassa kolme kasvisateriaa, ohjattua meditaatiota sekä joogaa.

”Viimeistään kolmantena päivänä olet puhelimen ääressä ja somettamassa!”

Mutta hintaakin enemmän minua mietityttivät muut asiat: miten selviän puhumatta, keskellä kuumaa viidakkoa ja riisipeltoja. Ilman urbaanin elämisen ääniä ja toimintaa. Ilman puhelinta. Ilman sosiaalista mediaa sekä päivittäisiä Whatsapp-keskusteluja. Ilman tuuletinta.

Myönnän kuitenkin sortuneeni ajatteluun ”jos kerran parikymppinen surffari selviytyy somepaastosta, niin miksipä en minäkin”. Päätin varata retriitin kuudeksi päiväksi. Keskelle ei mitään. Balin toiseksi korkeimman vuoren, Batu Karun, juurelle. Paikkaan, jossa sataa eniten Balilla ja ukkoskuuroja voi olla monta kertaa päivässä.

Jos jutun yllä ei näy videota, voit katsoa sen myös Youtubesta.

+20 asiaa, jotka jäivät mieleen retriitistä

Itse retriitistä minulla on vähän kerrottavaa. Päivät kuluvat laiskan rennosti: Aamulla pihakelloja soitetaan ensimmäisen kerran 5.30. Naapuritilan kukko kiekuu jo paljon ennen sitä. Neljän jälkeen.

Ensimmäinen meditaatio tai jooga alkaa kuudelta. Aamupala on pöydässä 8.30. Lounas 11.30. Illallinen 16.30. Iltapäivällä on lisää joogaa ja meditaatiota, jos haluaa mennä. Siinä välissä voi osallistua ohjatuille retkille esimerkiksi perhospuistoon, vesiputouksille tai riisipeltokävelylle. Tai voi lukea keskuksen kirjaston kirjoja (itse luin niistä neljä), seikkailla viidakkopoluilla, käydä vesimeditaatiossa tai olla vaan ja nauttia hiljaisuudesta. Mitä ikinä keksiikään.

Pelkästään puhuminen sekä valokuvaaminen ja elektronisten laitteiden rämplääminen Bali silent retreatin yhteisissä tiloissa on kiellettyä. Moni jättääkin puhelimet ja läppärit turvaboksiin, sillä niiden lataaminenkin on haastavaa paikassa, joka toimii 95-prosenttisesti aurinkosähköllä.

Valot saattavat mennä pois päältä välillä jo iltaseitsemältä. Joinakin päivinä pimeän aikaan keskuksessa järjestetään nuotiohetkiä tai tietoiskuja balilaisesta kulttuurista. Uni tuli yleensä helposti kahdeksan–yhdeksän maissa. Jotkut jatkoivat lukemista otsalampun kanssa pidempään. Osittain avonaisista makuuhuoneista voi tuijotella suoraan tähtitaivasta, joka on upean näköinen viidakon pimeydessä.

Moni kertoo saaneensa vastauksia elämänsä tärkeisiin kysymyksiin retriitin hiljaisuudessa. Minäkin ajattelin paljon, mutta en saanut yhtä suurta ahaa-elämystä. Päähäni tuli ideoita, tunteita ja ajatuksia, joista osa liukeni heti pois mielestäni – kuten tällaisia:

1. Nukahtaminen aikaisin illalla, ilman kännykän selaamista, on melkoista luksusta.
2. Ensimmäisenä iltana olin pisimpään hereillä, melkein puoleenyöhön. Viereisestä kylästä kuului juhlinnan ääniä. Meneillään on balilaisten hautajaisseremonia-aika ja jotkut herkät laulut melkein itkettivät.
3. Pimeys laskeutuu todella nopeasti kuuden jälkeen. Ja heti siitä alkaa viidakon oma yökonsertti. Sekin piti hereillä ensimmäisenä iltana, mutta sitten totuin siihen – kuten ajatukseen seinillä pomppivista liskoista, ruohikossa matelevista käärmeistä ja lattian alla rapistelevista rotista.
4. En kaivannut kuuteen päivään maito- tai lihatuotteita. Enkä sokeria. BSR tarjoilee pelkästään kasvisruokaa, joka on suurimmaksi osaksi gluteenitonta ja sokeritonta. Välillä on tarjolla hanhenmunia tai niitä on käytetty johonkin ruokaan. Maha toimi melkein minuutin tarkkuudella säännöllisesti joka päivä. Ja se ruoka – se oli parasta pitkään aikaan!
5. Ja kun söi säännöllisesti, niin ei ollut koskaan nälkä eikä tehnyt mieli naposteltavaa. Vaikka joskus ilta- ja aamuruoan välissä saattoi olla 15 tunnin paussikin. Se teki selvästi hyvää yöunilleni, jotka olivat ensimmäistä yötä lukuun ottamatta syviä ja pitkiä.
6. Ihonikin voi niin hyvin ilman sokeria, gluteenia, lihaa ja lisäaineita. Stressittömyydellä lienee myös osansa siihen.
7. Syöminen hiljaisuudessa muiden ihmisten kanssa on minusta hieman hassua. Vaikka ruokailutilassa saa vapaasti valita paikkansa eikä tarvitse istua ihan liki ketään, silti ruokaileminen ilman puhetta on mielestäni vähän teennäistä, kun lähellä on muita ihmisiä. Se oli minusta hieman vaivaannuttavaakin, varsinkin aluksi, kuten tiskaaminen kaikessa hiljaisuudessa. Vaikka työpaikkaruokalassakin käyn joskus syömässä siihen aikaan, kun siellä ei ole muita, kuulen aina ympärilläni ääniä ja voin vaihtaa pari sanaa vaikka kokin kanssa ihan rennosti.
8. En ikävöinyt niinkään itse puhumista, mutta puheen ääniä. Sekä mielenkiintoisia tarinoita, joita kuulee aina, kun voi kysyä toiselta vaikkapa, mistä hän on kotoisin ja minne menossa.
9. Olin ensimmäistä kertaa sitten 20 vuoteen, kun sain ensimmäisen kännykkäni, pisimmän ajan ilman puhelinta. Ensimmäisenä päivänä olin ehkä hieman levoton sen vuoksi, mutta pian totuin siihen. Pidin välillä mukanani digipokkariani, jolla otin kuvia, kun muita ihmisiä ei ollut paikalla.
10. Selvä on, että kännykkääkin enemmän kaipasin siis ihmispuhetta. Kaksi ensimmäistä päivää meni hyvin. Sitten aloin tehdä kävelyitä lähikylään, jossa oli viisi taloa, koska kaipasin oikean elämän ääniä. Kyläläiset touhusivat päivällä koko ajan jotakin. Illalla miehet saattoivat pelata korttia ja naiset leikkiä lastensa kanssa. Vaikka meillä ei ollut yhteistä kieltä, saatoin viettää parikin tuntia heidän elämäänsä seuraten ja muun muassa lasten kanssa piirtäen. Joka päivä kävin myös retriittikeskuksen respassa, jossa saatoin puhua työntekijöiden kanssa ja kyselin erilaisia faktoja paikasta. Kuulin muun muassa, että sen on perustanut yhdysvaltalaisnainen 2000-luvun lopulla. Paikkaan mahtuu noin 35 vierasta, joille on tarjolla yhteishuoneita, yksityishuoneita sekä omia bungaloweja.
11. Yksi ohjattu meditaatio päivässä on minulle riittävästi. Enkä mieluusti haluaisi käyttää siihen tai joogatuntiin päivän parasta hetkeä eli auringonnousua. Enkä auringonlaskua. Ne hetket mieluiten viettäisin luonnossa katsoen sen omaa valoshow’ta. Meditoida voi kävellessäkin, ja joogatunteihin sain luksusratkaisun:
12. Sain nimittäin ehkä parasta joogaopetusta koskaan hiljaisuuden retriitissä. Juttelin heti aluksi toisen joogaopettajan kanssa ja hän antoi minulle vapaaehtoisesti yksityistunteja keskellä päivää. Todellista ylellisyyttä!
13. Ilman tuuletinta ja ilmastointia kyllä pärjää kuusi päivää, mutta mieluiten vähintään nukkuisin niiden kanssa, kun lämpötila on yli 30 astetta. Vaikka vuoristoisessa ilmastossa yöt olivat aavistuksen viileämpiä kuin päivät, ilma oli koko ajan todella kosteaa. Vaatteet kuivuivat hädin tuskin ulkona muutamassa päivässä ja iholla oli koko ajan vähintään nihkeä kosteus, ellei jopa Niagarana valuvat hikipisarat.
14. Nolottaa myöntää: pelkään vähän ukkosta ja pimeyttä keskellä viidakkoa. Ei olisi minusta viidakon tähtöseksi, ei!
15. Hämmennyn, kun vastaan tulee ihmisiä, jotka eivät katso silmiin eivätkä hymyile. Moni retriittivieras käveli ilmeettömästi katse alaspäin suunnattuna koko ajan. Paikalliset työntekijät, joita on retriitissä 25, sen sijaan hymyilivät koko ajan ja huikkasivat tervehdykset minulle joka kerta. Olen tottunut hymyilemään ja nyökkäämään vähintään päätä tervehdykseksi, kun törmään ihmisiin.
16. Jopa päiväretkillä moni retriittivieras halusi olla puhumatta, vaikka niissä jutteleminen oli sallittu. Kunnioitin tietenkin heidän toivettaan ja yritin keskustella sitten vaikkapa kuljettajan kanssa. Toisaalta, päiväretkiä tehtiin mielenkiintoisiin paikkoihin; ymmärrän, että harva lähtee retkille ”vain sen vuoksi, että voi jutella toisten kanssa”.
17. Balilaisten pieni ”turvaväli” tuli taas todistettua retriitissäkin. Siinä missä suomalainen istuu tuntemattoman viereen jättäen ainakin pienen hajuraon, balilainen tulee ihan liki ja saattaa ensitapaamisellakin jo pian laittaa käden toisen olkapäille tai taputtaa toisen kättä. Jotenkin siinä hiljaisuudessa nämä paikallisten pienet eleet tuntuvat erittäin ystävällisiltä, eivätkä yhtään tungettelevilta. Kuin keho reagoisi niihin voimakkaammin kuin jossain meluisammassa paikassa.
18. Tuntoaistini lisäksi muutkin aistini toimivat herkemmin hiljaisuudessa. Maku-, haju- ja kuuloaistini reagoivat pieniinkin juttuihin jotenkin eri tavoin kuin yleensä.
19. Kuuden päivän tekemättömyys ei tuottanut tuskaa. Oikeastaan minulla jäi kokeilematta paljon asioita, joita keskuksessa oli tarjolla. Keksin oikeastaan hyvin tekemistä missä tahansa paikassa eikä minulla ole koskaan tylsää – voisin kyllä joskus harjoitella sitäkin. Tylsistymistä. Katselin välillä kyllä tähtitaivasta ja sadepilvien liikettä, mutta en siksi, että minulla ei ollut muuta tekemistä, vaan koska se oli mielenkiintoista ja minulla oli siihen aikaa sekä halusin sitä.
20. Retriittielämä vaatii minulta vielä harjoittelua. Tosin en ole varma, haluanko enää hiljaisuuden retriittiin. Muihin retriitteihin voin kyllä osallistua, mutta tuo jatkuva hiljaisuus on liian kova pala henkilökohtaisesti. Koin taas entistä vahvemman fiiliksen siitä, että minä saan voimaa ihmisistä, uusistakin. Tapaamisista ja tarinoista. Kommunikaatiosta. Elämän äänistä ja aktiviteeteista. Jos haluan hiljaisuutta, menen mieluummin merenrantaan muutamaksi tunniksi ja suljen korvani kaikelta muulta paitsi aaltojen kohinalta, ja sitten tulen jo mieluusti takaisin urbaanien äänien pariin. Mutta hei, oli ainakin hieno ja ainutlaatuinen kokemus.
    Eli kyllä kannatti viettää kuusi päivää hiljaisuudessa (vaikka no, pari päivää olisi riittänyt) ja oppia itsestään taas uutta, tai ainakin vahvistaa vanhoja tuntemuksia uudelleen. Lisäksi oloni tuntuu nyt erittäin rentoutuneelta sekä fyysisesti että henkisesti, ja olen niin valmis taas sukeltamaan balilaiseen sekamelskaan ja vapauttamaan kommunikaatiokanavani ihan täysillä (– kuten tästä tekstin määrästäkin huomaa).